Raimo Tuomainen: Biotekniikan ja medikalisaation vaikutukset ihmiskuvaamme

TECHNOLOGY, SOCIETY, ENVIRONMENT 1/2004

Raimo Tuomainen

raimo.tuomainen@kuh.fi

LicSocSc, Statistical analyst

Kuopio University Hospital

POBox 1777, 70211 KUOPIO, FINLAND

 

Raimo Tuomainen works in university hospital administration. He has written several health sociological books and articles, by himself or with many researchers of Kuopio University. Most of his writings deal with the process of medicalization. His basic theme has been to review the relation between medical progress, health care system and social ethics. Ethical norms must guide health promotion, medicine, and especially genetic improvement, is his main idea.

 

 

Biotekniikan ja medikalisaation vaikutukset ihmiskuvaamme

Julkaistu: Technology, society, environment 1/2004. Teknillisen korkeakoulun ympäristösuojelun laboratorion julkaisu 1/2004, s. 113-124

 

Elämän tieteellistyminen ja ihmiskuva

 

Ihmiskuvaamme muokkaa ihmisestä ja maailmankaikkeudesta ammennettu ymmärrys. Nykyään tuota ymmärrystä terävöittää nimenomaan tieteellisellä metodilla hankittu tieto. Voidaan puhua eri tieteiden ja niiden eri koulukuntien tarjoamista ihmiskuvista. Luonnollisesti myös uskonnolliset, aatteelliset ja kulttuuriset juuret vaikuttavat siihen, millainen käsitys ihmisestä kullakin on. Länsimaisissa yhteiskunnissa on ihmiskuvien kirjo, mutta kuitenkin kulttuurihistoriallisen evoluution mukana tietyt elementit niissä ovat painottuneet eri tavoin.

 

Ei ole yhtä oikeaa tapaa luokitella monenlaisia ihmiskuvia. Esitettyjä kategorisointeja on lukemattomia. Yksi perusteltu lähtökohta on tyypittely hengelliseen, psykofyysiseen, materialistiseen ja holistiseen ihmiskuvaan - näiden ihmiskuvien painoarvo on siis vaihdellut historiassa ja muuttuu vastakin.

 

Hengellinen ihmiskuva on ollut vahvimmillaan historian varhaisvaiheissa - ihminen on nähty alisteiseksi tuonpuoleiselle, materian prosessit ovat sekundäärisiä, elleivät peräti harhaa. Muissa ihmiskuvissa ihminen on ankkuroitu luontoon. Psykofyysisessä käsityksessä on korostunut ihmisyyden erityisyys, se, kuinka ihmisen vapaa tahto, tietoisuus ja kulttuuri muuttavat ympäristöä, evoluutiossa ihminen ikään kuin vapautuu luonnonlaeista. Materialismissa ihmistä ja ihmiskokemusta ymmärretään luonnollisesta, aineellisesta kausaliteetista käsin: ihmisen olemuksen ymmärtäminen edellyttää syvällistä luonnon tuntemusta. Holistisessa ihmiskuvassa liikutaan usein aineen ja hengen, joskus myös tämän- ja tuonpuoleisen välillä; keskeistä siinä on korostaa, että kaikki koostuu osasista ja kuuluu pienempiä osasiaan dominoivaan kokonaisuuteen. Holistisissa näkemyksissä korostuu usein ihmisyys suhteessa johonkin - ihmisen ei sovi turmella järjestelmiä, joihin kuuluu ja joista koostuu.

 

Tieto on perinteisesti jaettu rationaaliseksi ja intuitiivisek­si. Näistä edellinen on liitetty tieteeseen ja jälkimmäinen us­kontoon. Lännessä on intuitiivisen eli uskonnol­listyyppisen tie­don arvoa usein väheksytty ja sen sijaan suosit­tu  ratio­naalista eli tie­teellistä tietoa. Descarte­sista lähtien ihmiset ovat erottaneet ajatuksen tunteesta. Ainoastaan ajatusta pidetään ra­tio­naa­lisena ja järjen mukaisena, tunnetta taas irra­tionaa­lisena ja järjenvas­taisena. Malliesimerk­ki ratio­naali­suudes­ta on moder­ni tiede, jossa ovat kunniassa järjestelmällisyys, toistettavuus ja loogisuus. Nykytiede on tänään globaalinen kulttuu­rin ilmaus, jota harjoi­tetaan kaikkialla maailmassa ainakin teo­riassa vailla yhtenäi­syyttä häiritseviä "paikallisia erityis­piirteitä".

 

Beck (1990) on osuvasti sanonut, että tiede on alusta pitäen ollut itsensä kumoamista: tiede kumoaa tiedettä. ­Näyt­tää sil­tä, että tie­teel­lis­ten to­tuuk­si­en ajal­li­nen kes­to on tie­teel­lis­ten pon­nis­tusten kiih­key­den kään­teinen funk­tio. Niinpä tie­teel­lisillä to­tuuk­silla näyttäisi nyt ole­van paljon lyhyem­pi elinikä kuin viime vuosi­sadalla, koska tie­teellinen toiminta on pal­jon vilkkaam­paa (kts. Pir­sig 1988). Tieteessä kaikki on aina avoin­ta uusille testauk­sille ja tulkin­noille, korjauk­sille ja jopa hyl­käämisel­le. Jos tiede ei kaivakaan to­tuutta esiin, se on verraton ky­seenalaistaja.

 

Länsimainen tieteilijä ja tieteellistä maailmankuvaa elättelevä maallikko ovat ihmiskunnan historiassa koko lailla uusi ihmistyyppi. Tämän joukon jäsen on innokas rakentamaan todellisuuskuvaa tieteen tarjoamista faktoista ja haaveilee, että tiede on jo varsin lähellä maailmankaikkeuden luonteen hahmottamista. Hän on sitoutunut tieteelliseen metodiin tiedonhankintamenetelmänä; hän on taipuvainen kiistämään sen olemassaolon, mitä ei riittävän tieteellisesti voi tarkastella. Ja maailmahan on pullollaan asioita, joihin tieteellä ei käytännössä voi olla rahtusenkaan vertaa sanottavaa. (Tikkala ym. 2000)

 

Voi sanoa, että elämme nyt tieteen aikakauden tieteellistä elämää. Aika on juurruttanut itseään kunniassa pitävään ihmiseen tervettä skeptisismiä, mutta siinä sivussa ehkä myös vähemmän tervettä. Tieteisuskoon kuuluu epäilys kaikkea kohtaan paitsi itse tieteen rajoihin. Siinä keskeisenä piirteenä on kuvitelma, että lopulta tiede sanoo totuuden ja viimeisen sanan, paha saa palkkansa, eli väärät näkemykset kumotaan (Tikkala ym. 2000). Yksilötasolla luja tieteisusko ja materialistinen ihmiskuva kulkevat usein käsi kädessä. Elämän tieteellistyminen onkin toistaiseksi vankistanut materialistisen ihmiskuvan asemaa.

 

Biolääketieteen voittokulku

 

Ihminen kaipaa aina vastausta kysymykseen, miten tulisi elää. Ennemmin vastaukset soi uskonto, nyt lähinnä tiede. Lääketieteelliset kysymykset ovat lähellä oikean elämän problematiikkaa, ja siksi haemmekin elämänohjeita yhä enemmän lääketieteestä.

 

Moderni lääketiede on asettanut synnyinajankohdakseen 1700-luvun loppupuolen. 1800-luvun alkupuolella lääkärit pääsivät empirismei­neen kuvailemaan sellaista, mikä aiemmin oli ollut näkymätöntä ja havainnoinnin ulkopuolella. Anatomis-kliinisen järjestelmän kehi­tykseen perustan oli antanut ruumiinavauksien tekeminen - kun siitä tuli käytäntö, pystyttiin kliinisiä havaintoja korreloimaan kudoshavaintojen kanssa - näin taudin käsite kiinnittyi ihmiske­hoon. Lääketieteestä muotoutui länsimaisen yhteiskunnallisen kehityksen myötä kliininen tiede, joka teki potilaan sairaansijas­ta tieteellisen tutkimuskentän. (Foucault 1975)

 

Erittäin suuri muutos 1900-luvulla oli henkinen: biomedisiini­sen tie­teen si­säis­tyminen lääketieteeseen. Englanniksi ilmaistuna ensin oli "medici­ne as an art", sitten "medicine as a scien­ce" (Lyng 1990). Perinteisesti kliinistä arviointia on pidetty art-käsitteen alaisena, toteaa myös Gordon (1988), mutta hänen mukaan­sa nykylääketiede liikkuu jossain art- ja science-käsitteiden välimailla.

 

Penisilliinin keksiminen on laskettu ihmiskunnan kymmenen tär­keim­män keksinnön joukkoon (Huovinen 1994). ­Son­ta­gin (1982) mukaan lopul­ta anti­bi­oot­tien menes­tys usei­den tappa­vi­en tautien hoidos­sa teki maalli­koil­lekin uskot­ta­viksi lääketie­teelli­set selityk­set, että lääke­tiede on suveree­ni hoita­maan näky­mättö­mis­tä pie­neliöistä johtuvia sai­rauk­sia. Fou­caultin (1975) mukaan lääke­tieteen kehit­tyessä tauti on nyhtäisty irti metafyysi­sestä pahas­ta, ihmisen sairaus on tullut mitä ilmei­simmin positi­vistisen tieteen sääntö­jen alle. Yli­luon­nol­lisuus tau­tien seli­tyk­sessä kato­si, ellei täy­del­li­ses­ti niin näkymättö­miin.

 

Lääketieteellisissä korkeakouluissa elää sitkeä usko lääketie­teen 'menes­tys­ta­ruun', joka perustuu luonnontieteiden, eritoten biokemian ja mikrobiologian huikeaan kehitykseen (Palosuo ja Rahkonen 1987). Nyttemmin kirurgian kypsyminen siirrännäisteknii­koiden aikakau­delle on antanut lääketieteelle uutta glamouria ja saattanut ihmisen unelman itseään uusintavasta elimistöstä tieteen konkreet­tiseksi tavoitteeksi (Tuomainen ym. 1995).

 

Voidaan sanoa, että puhtaaksi vil­jel­lyn bio­lää­ke­tie­teen mu­kaan vaka­va sairaus on ni­men­omaan poik­keusti­la. Se on luonto­jaan sat­tumanva­rainen, vahingollinen ja tar­koi­tuk­seton. Tautiin tunnetaan lähinnä kaksi vastausta: kirurgia tai biokemiallinen manipulaatio. Biolää­ketieteellinen näkemys on perinteisesti väheksynyt subjek­tiivisten tekijöiden merkitystä sairastamisessa. (Lyng 1990)

 

Ajatus objektiivisesta sairastavuudesta on helpommin sovelletta­vissa puhtaaseen fyysiseen sairauteen, vaikkapa tapaturmaiseen vammautumiseen. Biolääketieteen huikea menestys ihmisen kärsimyksen ja poikkeavuuden eliminoijana on ollut omiaan vahvistamaan biologisesti painottuvan tutkimuksen asemaa myös käyttäytymisen alueella.

 

Etenkin reduktionistinen lääketiede kukoistaa. Sen ajatusten mukaisesti isot kokonaisuudet ovat palautettavissa pienempiin komponentteihin ja esimerkiksi ihmisen käyttäytyminen ja mielialat ovat johdettavissa mikrotasoisesta aineellisesta todellisuudesta. Tämä ajatus saa voimaa nykyisen biotieteellisen tutkimuksen voitoista ja se myös muokkaa peruskansalaisen käsitystä ihmisyyden luonteesta. Aivoista on tullut luonnontieteellisen tutkimuksen kehityttyä ihmisen sydän, ja se, mitä aivoissa tapahtuu, on luontoa. Aivojen välittäjäaineita manipuloimalla onnistutaan muuttamaan ihmisen psyyken ja käyttäytymisen luonnetta. Geenejä säädellen ja hyödyntäen on mahdollista päästä eroon monista sairauksista. Tämä on iskostumassa ajatuksiimme.

 

Kolmijaolla 'biologinen - psyykkinen - sosiaalinen' juuri biologi­nen todel­lisuus on koettu lääketieteen omim­maksi alueek­si. Näyttääkin siltä, että sairauden leima on sitä jykevämpi, mitä bio­lääketieteellisempään kategoriaan poikkeavuus on luokiteltavissa: soomaan sidotut selitykset poik­keavuuden perustasta o­vat vakavam­min otettavia kuin pelkkään ulkoiseen käytökseen tukeutuva määrit­tely. Psyykkiselle poikkeavuudellekin on etsitty aineellista vastetta. Viimeisimmät lääketieteen trendit ovat biototaliteettia ruokkivia: itseämme ymmärtääksemme kurkistamme geenejämme, proteiinejamme, hormonejamme… Biologiselle alisteisina psyykkinen ja sosiaalinen hahmottuvat sitten välillisesti.

 

Medikalisoitu ihminen

 

Jatkuvasti voimistuu näkemys, että ihmisruumis on jotain helposti käsiteltävää, sitä voidaan muuttaa ja kohennella. Lääketieteen kehittyminen ei ole merkinnyt pelkästään sitä, että kehosta on tullut plastinen, helposti muovailtava, vaan siitä on tullut myös bioninen (sydämen tahdistajat ja läpät, lonkkaproteesit, ve­risuonisiirrännäiset, elektroniset silmä- ja korvaimplantit, tekoiho ja jopa tekosydän), elinsiirroin vaihdettava, geeniteknologisin keinoin manipuloita­va ja sperma­pankkien ansiosta jopa valittavissa oleva (Synnott 1993).

 

Medikalisaatio-käsitteen luoja on Zola (1972). Medikalisaatio mer­kit­see lää­ke­tie­deins­ti­tuu­ti­on kas­vua sekä elä­mäntapahtumien  ja  poik­keavuuden lää­ke­tie­teel­listä­mis­tä. Medi­kalisaatio-proses­sissa lääketieteen valta laaje­nee ai­kai­sem­min ei-lääketie­teelli­si­nä pidetyille alu­eille. Esimer­kiksi lihomises­ta, tie­tyn­laisesta nautintoai­neiden käytöstä tai seksuaalisesta käytök­sestä sekä unensaanti­vaikeuksista on tehty sairautta. Medikalisaation rinnalla länsimaissa on edennyt paramedikalisaa­tio, lää­ketie­deinstituuti­on ulkopuolelle jäävien terveysuskomus­ten pai­nottuminen (kts. Tuomainen ym. 1995).

 

Voi väittää, että vaihtoehtolääkinnän valtapiiri on ylivertainen. Sehän ulottaa alueensa kaikkeen inhimilliseen toimintaan, mutta tuon lisäksi se kattaa ajan ennen syntymää ja jälkeen kuoleman (Vaskilampi 1984). Useat vaihtoehtohoidot ovat nimenomaan vastaiskuja lääketieteen biologiselle ihmiskuvalle ja niistä monia voi leimata jopa tiedevihamielisiksi, osaa kvasitieteellisiksi ja osaa tiedettä täydentäviksi.

 

Vanhastaan lääketiede on esiintynyt yksilötasolla sekä elintasolla. Ajan myötä lääketiede on laajentanut reviiriään sekä suurempaan että pienempään mittakaavaan. Sosiaalilääketieteelliset alat ja epidemiologia tutkivat yhteisöjä ja molekylaarinen lääketiede terveyteen molekyylitasolla vaikuttavia ilmiöitä. Molekylaarinen lääketiede pyrkii palauttamaan terveydentilaan liittyviä tekijöitä atomitasolle asti. Medikalisaatio näkyy sekä lääketieteellisen otteen tiukkenemisena että näkemyksen syvenemisenä, lääketieteellä tuntuu myös olevan sanottavaa yhä useammalla alueella. (Tuomainen ym. 1999)

 

Lääkärillä on legitiimi oikeus tutkia ja hoitaa kehoamme ja miel­tämme. Mitä tahansa ruumis­ta tai mieltä kosketta­vaa asi­aa voi­daankin tarjota lääketieteelliseksi ongelmaksi. Tämä tar­jonta ei usein­kaan lähde lääke­tie­deinsti­tuution omasta kut­susta vaan kyt­keytyy laa­jempaan yhteiskun­nalli­seen yhteyteen ja tar­peisiin selittää tai hallita ilmiöitä. Medika­lisaatio merkitsee myös sai­rau­den leiman lyömistä entistä tiheämmin, siis todetun sai­rasta­vuu­den lisäänty­mis­tä. On veistelty, että elämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tart­tuu sukupuoliyhteydessä. Lääketiede löytää uu­sia taute­ja tai oi­reis­toja ja luo­ omi­tuisuuk­sille oman lei­mansa. Esimer­kiksi sosi­aa­listen tai hen­gellisten ongelmien näkemi­nen lääke­tieteel­lisik­si on jo pitkään ollut hy­väksyttyä.

 

Medikalisaatiolta ei yksikään ole suojassa, sillä prosessi, joka vahvistaa lääketieteen arvovaltaa, samalla mullistaa jokaisen yksilön tietämystä, arvomaailmaa ja ratkaisuja, olipa kyse henkilökohtaisista ongelmista tai elintavoista (Tuomainen ym. 1999). Eikä lääketieteen ekspansio voi olla ilmentymättä myös maallikon ihmiskuvassa.

 

Geenit ja meemit

 

Vielä 1970-lu­vun lopulla käytiin kiivasta eettistä debattia, kun ensim­mäi­set koe­putkilapset syntyivät. Turhanpäiväiset ihmisalkiot eivät enää viritä keskustelua kuin marginaalisissa piireissä. Ihmisalkion kloonaus ei jaksa hätkähdyttää.

 

Vuonna 1993 nostatti kohua perinnöllisyystieteellinen löytö: pak­sun­suolen syö­pään yh­teydes­sä ole­va geeni. Tällaisessakin edistysaskelessa on arveluttava puolensa. Se on edistystä kohti ihmisen geneettisten riskiainesten seulontaa. Voidaanko olla vakuuttuneita siitä, että löytämällä ihmisistä lukuisia riski­geenejä ja varoittamalla näin todennäköisesti riskisistä elämän­tavoista aiheutetaan vähemmän ahdistusta kuin yleistä hy­vinvoin­tia? Toisessa vaakakupissa on melkoinen joukko riski­geenien kan­tajia, joista osaa tietoisuus tautiriskistään ahdis­taa pahoin­kin. Toisessa taas ovat ne huomattavasti harvemmat, joiden tauti saa­daan katkaistua alkuvaiheeseen. Ja silti suuri osa useimpiin tauteihin sairastuneista on oletettavasti niitä, joilla mitään geneettistä poikkeamaa ei havaita - joita siis tes­tin ilosanoma rohkaisee ehkä turhaan välinpitämättömyyteen. (Tuomainen ym. 1994)

 

Geenit ovat pieniä luonnon kopiointiyksiköitä, joihin tietoinen olento voi suhtautua pragmaattisen rationaalisesti, tai toisaalta ne nostattavat tunnetta ja eettistä aprikointia, koska on kyse aivan elämän perustasta. Onko niissä pyhää tai herkkää, niissähän on sisällään elämän koodi, vai ovatko ne jotain tyyten arkipäiväistä hyödynnettävää, niitähän vilisee kaikkialla elämässä? Onko geeni puhdas luonnontuote? Jos geenipyssyjä ei hyväksytä, saako niistä sitten edes takoa geeniauroja?

 

Luonnontieteet ovat aina hedelmöittäneet myös sosiaalitieteellisiä teorioita, sosiobiologia on tästä mitä osuvin esimerkki. Käytännössä geenitietoisuus on antanut elinvoiman myös meemien eli pienimpien kulttuuristen kopiointiyksiköiden tutkimukselle ja analysoinnille, yksi tämän tuoreen alan klassikoista on Blackmore (1999).

 

Ihmisten vuorovaikutuksen voi nähdä rakentuvan autonomisille meemeille, jotka jäljittelyn kautta levittäytyvät ympäriinsä. Analogia geeni-käsitteeseen on ilmeinen. Molemmille yhteistä on vielä käsitteiden abstraktius, niitä on vaikea määrittää yksiselitteisesti, vaikka molempia voidaan pitää toisaalta myös hyvin konkreettisina asioina. Meemiteorioiden mukaan ihmistietoisuudelle antaa pohjan perimä geeneineen, mutta varsinaista mielen evoluutiota aivoissa pyörittävät meemit, jotka muokkaavat ihmisaivoja itselleen suotuisiksi. (Blackmore 1999)

 

Meemit, jotka ohjaavat ihmisen toimintaa samaan suuntaan kuin geenit, ovat todennäköisesti vahvoilla, mutta toisaalta usein meemit päihittävät geenit. Elävä kulttuuri muokkaa meistä erilaisia, kuin mihin silkka perimä ja tylsä ympäristö pystyisivät. Kun geeniteknologia kehittyy, voidaan meemien ajatella vievän peruuttamattomasti voiton geeneistä, joihin käydään suoranaisesti käsiksi. Ihmistahto selättäisi näin luonnon, luonnolla kun ei ole tahtoa. Kuinka pitkälle tämä ajatus kantaneekaan.

 

Bioihmisen kehkeytyminen

 

Beck (1990) on esittänyt skenaarion, joka kuvaa lääketieteili­jöiden asemaa geenimanipulaa­tion kehityttyä lähinnä jumalal­liseksi. Lääketieteen tehtävänä ei enää ole tuossa mielessä pelkkä ­sai­rau­den pois­taminen ja sosiaalinen vallankäyttö, vaan ge­neet­ti­nen val­lan­käyt­tö, vää­rän­lais­ten, sai­rai­den ih­mis­ten eli­minointi. Voi­daan puhua luomi­sen kah­dek­san­nesta päi­västä. Ongel­mattoman elä­män suunni­telta­vuushan edel­lyt­tää lap­sen par­haan ajattelua to­teut­ta­mal­la te­ho­kas­ta sai­rauk­sien ennaltaeh­käisyä: ge­neetti­sestä on­nen­kaupas­ta luopumista geneet­tisen huo­len­pidon nimissä.

 

Geeniteknologia vahvistaa käsitystä, että  elämä olisi lähinnä tie­teellinen ilmiö. Uusi geenitiede kertoo kaiken tietämisen arvoisen meistä ihmisinä. Kyseessä on puhtaasti biologinen näkemys ihmisen identiteetistä, ihminen on "geenikone", geenien biologisesti aktiivinen tuote. Geneettinen lähestymistapa ei rajoitu vain ihmisen fyysisiin piirteisiin, vaan moraaliset ja altruistiset määreemmekin ovat geneettisesti ohjelmoituja attribuutteja. Yhä useammat käyttäytymispiirteet juontavat juurensa geeneistä, jopa äänestyskäyttäytyminen. (Myllykangas ym. 1997)

 

Myös eliniän pidentämiseen haetaan uutta linjaa geeniterapioista. Julkisessa sanassa suurelle yleisölle markkinoidaan geeniteknologian tuovan sairaudettomuutta. On esitetty, että kuolema olisi siten geneettisesti säädelty, että olisi mahdollista sammuttaa kyseinen geeni ja näin virittää ihmisen elinikä aivan toiselle kertaluvulle. Jos tämän onnistumisesta saadaan edes jotain näyttöä, tullaan näkemään massiivinen offensiivi, johon verrattuna Viagra-rynnäköt ovat olleet lieväksi luokiteltavaa päällekäyntiä. Voi vain kuvitella, millaisia muutoksia yhteiskuntaan tulisi, jos kalliilla terapialla olisi mahdollista nostaa elinikä vaikkapa kaksinkertaiseksi. (Myllykangas ym. 1999b)

 

Elävän olennon geeniperimä on monimutkainen ja kokonaisuus on vaikeaselkoinen. Huomiota on herättänyt muiden geenilöytö­jen kanssa eräiden yhdysvaltalaisten tutkijaryhmien tunnistama viinageeni, joka selittäisi alkoholismin synnyn. Viinageeni lienee todella olemassa, mutta alkoholismin syntytapa on niin monimutkai­nen prosessi, että geeni on mukana kuviossa vain palapelin yhtenä osana. Viinageeniksi väitetty geeni koodaa hermoston välittäjäai­neen dopamiinin muodostusta tietyissä osissa aivoja. Matala dopa­miinitaso puolestaan altistaa sille, että viina maittaa paremmin. (Myllykangas ym. 1997)

 

Viinageeniä ei kuitenkaan voi verrata vaikkapa sokeritaudin syn­tyyn siten, että kaikki, joilta insuliini puuttuu, saavat sokeri­taudin. Viinageeni - dopamiini -akselia voisi paremminkin verrata kolesteroliin sydänsairauteen altistavana tekijänä. Tutkimuksissa on havaittu matalia dopamiinitasoja useilla juopoilla, mutta myös terveillä. Ilmeisesti viinageenin vaikutus voidaan torjua esimer­kiksi kieltäytymällä tietoisesti ryyppäämästä. Lisäksi viinageeni selittää vain osan alkoholismista. Väkivaltaisuuteen taipuva alkoholiongelmainen potenee täysin eri tautia, joka johtunee serotoniinin eikä dopamiinin puutteesta. Alkoholismin selittäminen geneettisillä tekijöillä voi tuoda keinoja sairauden hoitoon. Mutta mikään viinageeni ei pakolla ohjaa kantajaansa Alkoon. (Myllykangas ym. 1997)

 

Luultavaa on, että muutkin geeneihin perustuvat sairaudet ja ominaisuudet noudattavat samaa kaavaa. Geeni altistaa sairaudelle ja on merkittävä riskitekijä, mutta ei ihmistä kaikkeen ohjaava kohtalon sormi. Silti vakuutusyhtiöt ja työnantajat olisivat riemuissaan, jos saisivat vihiä geeneistä, siinä määrin niillä on vaikutusta erilaisiin sairastavuustodennäköisyyksiin.

 

Puhakainen (1998) on nähnyt, että sairausleimojen kehittelytyöllä on uhrattu ihmisen vapaus terveyden alttarille. Hän tunnustaa reilusti hyökkäävänsä "erilaisten pappien, kuten neurotieteilijöiden, psykiatrien ja lääketieteilijöiden" kimppuun. Eksistentiaaliset ja eettiset kysymykset on hänen mukaansa sysätty syrjään vanhentuneina ja korvattu terveen elämän fraaseilla, diagnooseilla ja hoidoilla. Puhakainen väittää, että kyseessä on mahtava älyllinen huijaus.

 

Puhakainen (1998) toteaa, että nykymoderni tieteisreduktionismi on kuin peilikuva idealle Jumalasta kaiken syynä. Hän muistuttaa, että nykytiedemiehet ovat yrittäneet selittää uskonnollista kokemustakin siististi aivojen virityksenä. Koska selittämätön on tieteelle kuin kivi kengässä, tuonpuoleisen paketointi yksilön aineenvaihdunnalliseksi irrationaaliseksi tilaksi on kerrassaan houkuttavaa. Marx sanoi uskonnon olevan oopiumia kansalle. Puhakaisen mukaan sitä on puhe mielen täsmälääkkeistä.

 

Tieteen keinoin onnistutaan halvaannuttamaan subjekti, korvaamaan vapaa tahto deterministisellä selittelyllä ja vieraannuttamaan ihminen ylevästä. Olemassaolon mysteeri tapetaan vaikka väkipakolla. Elämän, kuoleman ja kärsi­myksen kysymykset on transformoitu yksilön ul­kopuolisiksi ja teknisiksi ongelmiksi, joihin ratkaisut etsitään byrokraattisesti tuotetuista teknologioista (Vaskilampi 1992). Niin ihmisessä ei ole näennäisesti enää mitään kummasteltavaa, kaikki selittyy käyttäytymisen luonnollisilla taustatekijöillä. Kuinkapa ihminen voisikaan olla vastuussa geeneistään tai näkymättömistä aivosolmuistaan? Medikalisoidulta ihmiseltä on riistetty paitsi pyhä myös edesvastuu. Täten elämä arkipäiväistyy ja yksilö vapautetaan syyllisyyden tuskasta. Juuri tällaista kauhukuvaa vastaan Puhakainen kapinoi; hänen pahassa unessaan usko yksilön kyvykkyyteen hallita elämäänsä hiipuu. (Tikkala ym. 1999)

 

Lääketiede on saanut perinnöksi uskonnon keskeisen tehtävän syyllisyyden poistajana ja armon tuojana. Hyvien tohtoreiden vapauttava sanoma on, ettemme lopultakaan ole itse vastuussa virheistämme ja heikkouksistamme. Olipa kyseessä juopottelu, syöpöttely tai vaikkapa holtiton seksi, aina ratkaisu löytyy lääketieteestä. Ei ole enää seitsemää kuolemansyntiä, on vain oireyhtymiä, jotka palautuvat geeniperimäämme. En minä, vaan geenini minussa. (Tikkala 2000)

 

Biototaliteetin uhka

 

Viimeisimmät ihmistutkimukset korostavat entistä enemmän ihmisen yksilöllistä virittyneisyyttä, joka on aistittavissa jo vauvaiässä. Ihmisen eri temperamentit näyttävät olevan vahvasti sidoksissa perimään (Keltikangas-Järvinen 2001). Temperamenttitutkimus itse asiassa vakuuttaa, vaikkei sinänsä olekaan pelkkää biotiedettä, että ihmisen geenit, aivorakenteet ja aivojen toiminta ratkaisevasti vaikuttavat ihmiselämän muotoutumiseen. Eri ihmistyypit tarvitsisivat menestyäkseen erilaisia toimintaympäristöjä ja haasteita. Mutta käydäänkö sittenkin muokkaamaan ihmistä standardimaiseen ihmiseloon soveltuvaksi - karsitaanko epätarkoituksenmukaisia temperamentteja? Nykyaikana vaikkapa ujoa voidaan pitää sairaana - yhteiskunta ja ihminen itse näkevät aiheelliseksi tervehdyttää psyykeä omnipotentimmaksi. Kaikkien tulisi tuoda itseään esiin ja menestyä kilpailussa, johon meidät kaikki on tiettävästi ilmoitettu mukaan.

 

Nykyaikaa hallitsee vahva tekninen imperatiivi: mikä on teknis-tieteellisesti mahdollista, sen toteuttaminen nähdään luonnolliseksi, tavoittelemisen arvoiseksi (Elliot ja Elliot 1976). Tiedettä ja teknologiaa on lähes mahdotonta erottaa toisistaan (Tuomainen ja Myllykangas 1991). Yhteiskunnassa, jota teknologia hallitsee, on vaikea puhua todellisesta demokratiasta. Teknologisia kysymyksiä voi hallita vain pieni joukko, vielä pienempi joukko voi arvioida, mitä sosiaalisia vaikutuksia kullakin teknisellä edistysaskelella on (Calder 1971). Teknisen imperatiivin yhteiskunnassa eettiset keskustelut ovat lähinnä mieltäylentävää höystettä, edistyskritiikki on tabu. Ymmärtämättömästi toisinajattelevat vaikuttajat voivat pahimmillaan hidastaa biotekniikankin voittokulkua.

 

Onneksi ihminen vielä tieteen ja tekniikan aikakaudellakin on tunteva olio. Ajoittain mieltä hallitsee tuska ja ahdistus, mikä on täysin luonnollista ja kuuluu ihmisenä olemiseen, ja kasvuun. Joskus elämäntuska voi iskeä niin lujasti jarrut päälle ihmisessä, että on kertakaikkinen siunaus, kun kiltti tohtoritäti puuttuu elämänpeliin. Mutta on vaarallista, jos yhteiskunnan suvaitsemattomuutta oikeutetaan lääketieteen keinoin ja hoitojen kehittelyllä.  Lääketieteen ideaalitehtävä on perin humanistinen. Sen tulisi tuoda uutta ymmärrystä ihmisyydestä ja rohkaista erilaisuuteen, omalaatuisuuteen, omituisuuteenkin. Se on uutta luovan kulttuurin perusta. Elämän ongelmien lääketieteellistäminen ei saa olla itsetarkoitus. Silloinkin, kun lääketieteellä on mahdollisesti jotain ratkaisuja tarjottavanaan, on kriittisesti arvioitava, onko ongelma sittenkään lääketieteellinen. (Myllykangas ym. 1999a)

 

Jo aivojen serotoniiniaineenvaihdunnan tutkimus väkivaltaisesti käyttäytyvillä alkoholisteilla saattaa nostaa esille pulmallisia kysymyksiä. Kun joku puukottaa toisen hengiltä humalapäissään, onko kyse aivojen sairauden ilmenemisestä vai rikoksesta?  Muuttuuko syyntakeellisuuden arviointi lääketieteen liukuessa nimeämään poikkeavuuksia yhä laajemmalta ja rajankäynniltään lievemmiltä elämänalueilta. (Myllykangas ym. 1999a)

 

Siitä emme enää pääse mihinkään, että geeniteknologiaa tarvitaan, etenkin geeniteknologit tarvitsevat sitä päivittäin. Biotekniikassa on ainainen ristiriita teknisen imperatiivin ja luonnonmukaisuuden ideaalin välillä. Vaikka biokarsinta ja -manipulaatio antaisivat meille kaikille ässäkäden luoden meistä älyllisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti ylevämpiä, emme voi sulkea silmiä tältä ristiriidalta. Ihmisjalostus tarkoittaa monien filosofien ja eetikkojen, vaikkapa Kuopion koulukunnan, varpaille astumista.

 

Ih­mis­kun­ta ei tule elä­mään il­man sai­raut­ta: aina on myös kym­me­nen tär­keintä kuolin­syy­tä. Pa­him­mil­laan ob­jek­tii­vi­nen vai­vo­jen vä­henemi­nen, tau­tien talttu­mi­nen, merkit­see pien­ten ter­veydel­lis­ten on­gelmien suhtee­tonta korostu­mista. Kun olemme bioteknisesti eliminoineet poikkeavimman promillen, huomaammekin, että meillä on tuon jäljiltä aivan uusi poikkeavin promille. Mutta: onnellinen vajavaisuus on sittenkin mahdollista.

 

Ihminen ei ole tasalaatuinen kokonaisuus, hänen olemassaolostaan on erotettavissa eri olemuspuolia. Niistä tarjoutuu tutkimukselle vallan erityyppisiä ongelmia. Juuri tästä seuraa ihmistutkimuksen hankala monitieteisyys, se ei koskaan ole empiirisen tutkimuksen kehityksen avulla poistettavissa. Ihminen ei ole vain joukko orgaanisia toimintoja. Erityyppisiä ongelmia on lähestyttävä niiden luonnetta vastaavalla tavalla. Tämä ajatus on jyrkästi medikalisaation edustaman näkemyksen vastainen. (Rauhala 2000)

 

Loppupohdinta

 

On viisasta pidättyä puhumasta totuudesta ja tieteellisestä totuudesta yhtenä ja samana asiana. Ei ravintomme täyttynyt vitamiineista ja kehomme geeneistä sillä hetkellä, kun tieteilijäin valtavirta tuli tietoiseksi niiden merkityksestä. Tiede on objektiivisen järjen voimaa. Tieteellinen metodikin on vain työväline, jos kohta monessa mielessä äärimmäisen tehokas: se on verraton kyseenalaistaja. Sen käyttöisyys on jumalattomasti laajempi kuin kairan, mutta sillä on turhauttavaa edes yrittää etsiä vastausta perimmäisiin kysymyksiin. Ihmisenä oleminen pohjaa aina asettamuksiin ja uskomuksiin, sama se, olipa kyseessä raffinoitunut tiedemies tai kritiikitön uskoon höyrähtänyt. On toki arvokas asia, että tieteilijä kuitenkin on toisella tapaa valmis itsekritiikkiin ja opillisiin käänteisiin. (Tikkala ym. 2001)

 

Postmoderni ihminen näyttää toisaalta kärkkyvän paitsi tietoa myös yhä enemmän omituisia kokemuksia. Vaikka objektiiviset tieteelliset totuudet kukoistavat ja saavat meidät jalostamaan kenties ihmisen olemustakin, ihminen mieltää yhä enemmän itseään subjektina, ympäristönsä yksilöllisesti kokevana luomuksena.

 

Läntinen ihminen lienee saanut rokotuksen perinteistä uskonnollisuutta vastaan. Mutta new age -liikkeiden leviäminen länteen vihjaa, että länsimainen ihmiskuva, jolle tunnusomaista on vahva ristiriita minän ja ympäristön välillä, olisi muuttumassa itämaisen kokonaishahmotuksen suuntaan. Voidaan puhua uudesta aikakaudesta, kun kulttuurimme hamuaa minuuden ja maailman jälleen yhdistävän mystiikan suuntaan. Tämä mystiikka ei välttämättä ole leimallisesti uskonnollista, pikemmin taiteellista (Tikkala ym. 1995). Hahmotukseen on tulossa tätä kautta enemmän holistista latausta: ihminen pyrkii eheyttämään itseään ja hakemaan yhteyttä suurempaan kokonaisuuteen.

 

Tiede ei paljoa helli ihmistä estetiikalla - kauneus avautuu taiteen kautta. Uskonnot tai itsensäkehittämismetodit voivat avata ihmiselle sellaisia olemisen ulottuvuuksia, joita pelkällä rationaalisuudella ei voi kokea. Muitakin arvokkaita tiedonhankintametodeja siis on kuin tieteen hyödyntäminen. On luonnollisesti parempi, mitä helpommin tieto on käsitteellistettävissä ja toistettavissa, eli jaettavissa. Mutta ihminen voi löytää subjektiivista viisautta, jolla ihmisen elämässä voi olla mahtavakin käyttöarvo. Taide vie ihmistä kohti elämän tarkoitusta. Ei mystiikan harjoittamistakaan sovi halveksia, mutta aivan taatusti siitäkin voitaisiin erottaa terve mystiikan hyödyntäminen ja toisaalta mystiikkaan vajoaminen. (Tikkala ym. 2001)

 

Toisaalta on paradoksaalista, että myös tieteestä alkaa tulla vahvistusta iänikuisten mystisten harjoitteiden suotavuudelle. Meemi-teoreetikko Blackmore (1999) muun muassa rohkaisee ihmisiä vapautumaan ongelmallisista minä-kokemuksen meemeistä käytännössä samoin metodein, joilla uskonnolliset mystikot ovat iät kaiket sulattaneet minäänsä maailmankaikkeuteen.  Ja niin: milloin koittaneekaan meemitekniikan aika…

 

Oletettavasti tulemme ihmiskuntana kamppailemaan ainaisesti sairautta ja liialliseksi nähtyä poikkeavuutta vastaan. Onnistumme mullistamaan tieteen keinoin yhtä ja toista. Biotekniikka ja lääketiede lupaavat meille uutta huomista ja luomista, mutta niiden synnyttämät unelmat ja uhkakuvat ovat niin järisyttäviä, että kerta toisensa jälkeen ihmisen toleranssia tullaan testaamaan. Ehkä vähimmällä päänsäryllä biotekniikan kehityksestä selviävät materialistit, jotka voivat nähdä kaiken planeetan sivilisaation luonnolliseksi kehitykseksi. Jos luonnon ja ihmisen manipulointia osataan markkinoida oikein, ihmistietoisuuden voittokulkuna - "meemit nujertavat geenien diktatuurin" - edistys voi olla pääosin riitasoinnuton myös psykofyysisen ihmiskäsityksen kanssa, jossa kuitenkin korostuvat myös sosiaalieettiset kysymykset.

 

Nykyään ihmiskuvia ei peritä, niitä omaksutaan ja kehitellään jatkuvaan. Jos ihmiskuvien voi nähdä käyvän keskenään kilpaa, nykypäivän markkinoilla menestyy materialistinen ihmiskuva. Useat ajattelijat ovat korostaneet, että käytäntö on teorian kriteeri: materialistisen maailman- ja ihmiskuvan varassa toimiminen saa aikaan hämmästyttäviä ulkoisia muutoksia. Mutta jos luvassa on usein ennakoitu kokemuksia arvostava ja havitteleva postmoderni yhteiskunta, se ei enää annakaan niin suurta arvoa ulkoiselle kuin sisäiselle. Ihmisen hoidoissakin vaihtoehtojen kuviteltiin jo kuolevan, mutta uusi kukoistus on alkamassa.

 

Psykofyysinen, holistinen tai hengellinenkään ihmiskuva eivät ole saaneet kuoliniskua. Ihminen ei elä pelkästä tieteestä. Antiteesi pilkkomiselle on kokonaisuuksien hahmottelu. Holistisuutta korostavat näkemykset ovat vielä yhteiskunnassamme kummajaisia, mutta etenkin niille on ilmeinen tilaus, tai tuota tilausta ainakin täytetään parhaillaan.

 

LÄHTEET:

 

Beck U. Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt. Organisoitu vastuutto­muus. Vastapaino, Tampere 1990.

 

Blackmore S. The meme machine. Oxford University Press, Oxford 1999.

 

Calder N. Teknopolis. Tieteen ja tekniikan yhteiskunnallinen valvonta. WSOY, Porvoo 1971.

 

Elliot D, Elliot R. The control of technology. Wykeham, Lontoo 1976.

 

Foucault M. The birth of a clinic. Random House, New York 1975.

 

Gordon DR. Clinical science and clinical expertise: changing boundaries between art and science in medicine. Teok­ses­sa Lock M, Gordon DR (toim.). Biome­di­ci­ne exa­mined. Kluwer Acade­mic Pub­­lishers, Boston 1988, s.257-295.

 

Huovinen P. Mikrobilääkkeet tänään. Penisilliinit ovat kapeakir­joisia lääkkeitä parhaimmillaan. Suomen Lääkärilehti 1994:49:1291-1292.

 

Keltikangas-Järvinen L. Onko luonto oikeudenmukainen? Synnynnäinen temperamentti ja stressinsietokyky. Teoksessa Tiede ja elämä. Tieteellisten seurain valtuuskunta. Helsinki 2001, s. 127-133.

 

Lyng S. Holistic health and biomedical medicine. A countersystem analysis. State University of New York Press, New York 1990.

 

Myllykangas M, Tuomainen R, Ryynänen O-P. Geenit sen kertovat. Sairaala 1997:4:10-12.

 

Myllykangas M, Tuomainen R, Elo J, Ryynänen O-P. Siunattu hulluus. Hyvinvointikatsaus 1999a:2:26-32.

 

Myllykangas M, Ryynänen O-P, Elo J, Tuomainen R. Vanhuus lääketieteen herruudessa. Gerontologia 1999b:4:228-232.

 

Palosuo H, Rahkonen O. Terveyden sosiologia myötä- ja vastatuules­sa. Sosiologia 1987:4:289-300.

 

Pirsig RM. Zen ja moottoripyörän kunnossapito. WSOY, Juva 1988.

 

Puhakainen J. Persoonan kieltäjät. Ihmisen vapaus ja vastuu aivotutkimuksen ja lääketieteen puristuksessa. Like, Juva 1998.

 

Rauhala L. Medikalisaatio ja niin sanottu sielullinen sairaus. Kanava 2000:9:618-621.

 

Sontag S. Illness as metaphor. Penguin Books, Harmondsworth 1982.

 

Synnott A. The Body Social. Routledge, Lontoo 1993.

 

Tikkala H. Tiede ja uskonto: kaksi tietä transsendenssiin. Vartija 2000:5-6: 163-168.

 

Tikkala H, Tuomainen R, Myllykangas M. Kognitiivinen dissonanssi kulttuurievoluution moottorina. Tiedepolitiikka 1995:2:19-28.

 

Tikkala H, Elo J, Tuomainen R, Myllykangas M. Medikalisaatio ja armo. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1999:36:172-178.

 

Tikkala H, Tuomainen R, Myllykangas M. Tieteen aikakausi ja yliluonnollinen kognitiivisen dissonanssiteorian valossa. Skeptikko 2000:3:36-42.

 

Tikkala H, Tuomainen R, Myllykangas M. Ei syytä noin vahvaan kognitiiviseen dissonanssiin. Skeptikko 2001:1:42-43.

 

­Tuomai­nen R, Myl­ly­kan­gas M. Jat­kuu­ko elä­män tie­teel­lis­ty­minen? Skien­tisti­nen tran­si­tiomalli. Kult­tuu­ri­tutki­mus 1991:8:1:21-29.

 

Tuomainen R, Myllykangas M, Elo J. Medikalisaatio ja ihmisluon­non alkemistit. Suomen Hammaslääkärilehti 1994:5:234-238.

 

Tuomainen R, Elo J, Myllykangas M. Paramedikalisaatio: terveys­työtä lääketieteen katveessa. Sosiaalilääketieteellinen Aikakaus­lehti 1995:32:217-223.

 

Tuomainen R, Myllykangas M, Elo J, Ryynänen O-P. Medikalisaatio - aikamme sairaus. Vastapaino, Tampere 1999.

 

Vaskilampi T. Vaihtoehtoinen terveydenhuolto hyvinvointivaltion terveysmarkkinoilla. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 88. Jyväskylä 1992.

 

Vaskilampi T. Vaihtoehtolääkinnän monet kasvot. Sosiaalilääketie­teellinen Aikakauslehti 1984:21:145-148.

 

Zola I. Medicine as an institution of social control. Sociological Review 1972:4:487-504.