Mediapinta, Tampere 2018
Jumala käy linnasta.
Sen hurskaat viirit lumoavat korkeuksistaan.
Sen ylväät kanuunat tarjoavat suojan niitä vastaan,
jotka eivät ole sen turvaa ansainneet.
Minä synnyin siinä.
Lukuisat ovat kerranneet syntymäni sievisteltyjä muistosanoja.
Olin kasvavinani rakastamaan, mutta tuossa rakkaudessa tarjottiin
vihaa niitä kohtaan, jotka turvasivat johonkin muuhun.
Valhe johtaa aina näivään.
Elämän tekopyhyys tukahdutti luontaisen ymmärryksen.
Meidän on kunkin oltava elämämme kuluessa valmiit
ruumiin- ja sielunavaukseen, mikäli haluamme säilyttää itsemme.
Minä tulen - oletko valmis?
Vaikka lienen tuskin olemassa,
olen synnyttänyt lukemattomia runoja.
Kauniiksi niitä ei voine kutsua,
mutta rumiksi ainakin.
Eikä niistä löydy edes varsinaista vikaa.
Olen huono ihminen.
En ole koskaan kiillottanut autoa.
Minua ei saa ehtoolliselle.
Olen sekoillut päihdyksissä.
En suostunut aliupseerikouluun.
Joskus keksin ruokottoman vitsin. Ja kerron sen.
Huono ihminen minä olen,
mutta minulla on hyvä elämä.
Lapseni, jotka kuolitte ennen kuin synnyitte,
joskus painatte mieltäni.
Missä olette?
Ruumiinavauspöytäkirjassa. Kyllä.
Hautausmaalla. Kyllä.
Mielissämme. Kyllä.
Mutta odottaisin jotain muutakin vastausta.
Olen huolissani.
Mitä voi tulla lapsista,
jotka eivät tapaa ainuttakaan ihmistä?
Toisinaan haluaisin kasvattaa
teitä hirveästi, ja sitten varjella kuolemalta.
Pelkäsin lapsena vettä.
Teitä en veisi vesistöjen ääreen.
Ahtaat paikat salpasivat hengitykseni.
Pitäisin teitä paljon torilla…
Ellen olisi tällainen kuin olen,
riemuitsisin elämästä paljon keskimääräistä enemmän.
Osaatteko edes kuvitella, kuinka ajatukseni karkeloisivat?
Pulppuaisin rakkautta ja ideoita - ja runoa.
Sitä minä rummuttaisin ja laukaisisin taivaalle,
että kaikki - kaikki! - ymmärtäisivät.
En minä peittäisi mitään, en piilottaisi mitään pöytälaatikkoon.
Jos vain olisin toisenlainen kuin olen.
Syvyys minusta puuttuu.
Minua on vain ohuelti, jos kohta monenlaisilla pinnoilla.
Edukseni on luettava,
että minua valuu rohkeasti syöverien reunoillakin.
Mutta sisäiset ulottuvuudet…
En yllä mittoihin, joissa muodostetaan harras vakavoituminen,
en surussakaan.
Olenhan pilaa.
Onkohan itsetuntoni elämään riittävä?
Voisin kohottaa sitä
nolaamalla häntä.
Hänhän ei ole kyennyt siihen,
mihin minä.
Tarinani on ylivertainen.
Kukaan teistä ei ole
reilun kymmenen vuoden iässä marssinut
viisikerroksisen talon jäistä ränniä
talon päästä päähän, edestakaisin.
Paitsi Harri.
Mutta Harria en aiokaan nolata.
Ehkä itsetuntoni riittää.
Mutta vain ehkä.
Helppo elämä olisi kauhistus,
tuntuisi kuin kaikki lahjani
menisivät hukkaan.
Jotta voisin kurkotella,
en ole kasvanut tätä suuremmaksi.
Tavallinen elämä,
se tuntuisi siltä,
kuin jokin järjestelmä
syöttäisi ohjeet elämälle.
Minä en istu syöttötuoliin.
Monessa mielessä olen tosi tavallinen.
Mutta tunnen, että elämäntyöni
on nähdä enemmän kuin vain 360 astetta.
Siihen ei sovi kaikenkattava tavallisuus.
Helppo ja tavallinen kuolema,
sitä en vastusta.
Kättä päälle.
Jos minut joskus teloitetaan ampumalla aamunkoitteessa
ja minun pitää sanoa viimeiset sanani,
en lausu mitään kuulasta.
Olen kahden vaiheilla.
Kaksi on aivan liian paljon.
Vasen puoleni pyrkii oikeaan,
oikea puoleni tähyää vasempaan.
Ja sitten menoa painaa huoli,
että pilaan mahdollisuuteni
kumpaankin.
Kadehdin pilveä:
mennä vain tuulen mukana
edes osaamatta haluta.
Haluaminen on usein
kivulloista,
etenkin kun ei ymmärrä,
mitä haluaa, mutta kumminkin haluaa.
Kun saan päästötodistuksen elämänkoulusta,
huolellisuusnumero ei ole kummoinen; arvaan sen.
On vaikea aavistaa,
mitkä elämän testit
todistukseen vaikuttavat.
Toivon, että siihen merkitään
ainakin lasten määrä.
Kerrotaan, että kuollessa
tulee kokemus menosta
tunnelin läpi.
Sopii,
olen aina pitänyt tunnelin tuoksusta.
Mutta vielä todistuksesta.
Jos epäitsekkyyttäni
ei ole otettu arvostelussa huomioon,
aion valittaa.
Ei minun tarvitse olla mitään erityistä.
Riittää, että olen tällä planeetalla
ja käännän maailmaa perin pohjin.
Synnyin levittääkseni upeaa evankeliumia,
uutta tietoisuutta,
että kunhan nyt olla köllötetään.
Ja nautitaan. Ja laukaistaan.
Ja pistetään vaivihkaa maailma uuteen uskoon.
Pidän sinusta,
noin vain,
ilman pätevää syytä.
Taikka sanoisiko, että on
mieluisaa olla paikoissa,
joissa olet.
Niihin tapahtuu hakeutumistakin.
Taidan olla kömpelö
tunneilmaisuissa.
On haasteellista sanoa urhokkaasti.
Saatan melkein rakastaa vaikka sinua.
Sinulle minulla on oma viini.
Sinä mielessäni, vaikken sinua ajatellutkaan,
istutin pensaan, kasvatin ja riisuin sadostaan.
Toteutin kaikki vaiheet pullotukseen asti
hellävaroen ja sydämestäni.
Vaalin pulloasi.
Arvaan, tai tiedän, ettet sitä nauti.
Ainakin tiedät, että
sinulle on viini.
Olen oppinut ymmärtämään sen,
että kahden hampaan väliin
mahtuu vain yksi hammasväli.
Mutta meidän kohdallamme
logiikka ei päde.
Sinun ja minun välillä on paljon.
Ihminen kaipaa fantasiaa
elävöittääkseen tylsää arkipäivää.
Koiranasi
vastaanottaisin hartaita silityksiäsi ja rapsutuksiasi.
Ja kokisin yhteisiä luontoretkiä, etsisimme kiehtovia hajuja...
Voisin karata luotasi,
ja antaisit sen ihan tuosta vain
anteeksi, ikionnellisena, että sait minut takaisin.
Sinä nautit kliseistä.
Minä tahtoisin aina vaan siittää
uusia jumalattomia kielikuvia,
ravita niitä, helliä.
Minä tulittaisin niitä taivaalle,
leviämään sieltä
koko kyltymättömälle ihmiskunnalle.
Jospa niistä yhdestäkin
kehkeytyisi ihka oikea klisee.
Joskus olen murehtinut sitä, että
vaikka melkein kaikki näyttävät pitävän minusta
ja moni rakastaa,
kukaan ei ikinä ole
rakastunut minuun täysillä.
Kai se on iso murhe. Tai ehken se on pieni.
Voi se olla jotain siltä väliltäkin.
Tämä tulisi sen luo
hämähäkkimiehenä.
Tämä ei olisi ensin huomaavinaankaan
sen kauneutta.
Sitten tulisi – muka, ei oikeasti -
jotain hämminkiä seitteihin
ja nämä jäisivät kiinni toisiinsa.
Kyllä se siitä sitten,
kunhan se olisi ensin
ihastunut tähän.
Muistatko, kun suutelimme?
Se oli jotain.
Se oli ikimuistettava tapahtuma.
Ellet muista,
älä ryntää
tarkistuttamaan lääkitystäsi.
Tuo tapahtui haaveissani,
joihin sinulla on hatara yhteys.
Jos vika on jossain,
tunnustan,
että se on minussa.
Olen tyhjä, vain muutama rooli ja vaatteita.
Joku puhalsi minut tällaiseksi - minun kuuluisi olla littana.
Sen ymmärtävät vain ne, jotka ovat ristikkoni ratkaisseet.
Jos minulta joskus puuttuu
jokin aisti,
ei se estä maailmaa olemasta kaunis,
minunkaan maailmaani.
Minä vaikka haistan kauneuden.
Kaunis se on vielä silloinkin,
kun lojun mullissa.
Jos joudun joskus makaamaan
kasvina,
tiedän että minua ahdistaa,
jos vähänkään tajuan tilanteesta.
Raivoan, eikä kukaan huomaa.
Kiroan medikalisaation.
En ikimaailmassa haluaisi kokea sitä,
mutta jos siihen joutuu,
kaipa moinen on kärsittävä.
Ristinsä kullakin.
Rukoilen ehkä, ettei silloin vaan iske taas
ahtaan paikan kammo,
pienessä ruumiissani.
Mutta maailma on kaunis.
Loma!
Oikeus lojua tyhjänpäiväisenä,
lupa olla lausumatta ainuttakaan terävää ajatusta.
Haihdun vain auringon lämmöstä
jonnekin yläilmoihin,
aaahh.
Kääk! Entä jos joudun ukkospilveen!
En ole järin visuaalinen,
mutta nautin
maapallon ja naisten kauneudesta.
Joskus järjestin
kauneuskilpailun.
Naisista ei löydy järviä eikä meriä.
Maapallon en ole nähnyt hymyilevän.
Naiset ovat vailla lumisia vuorenhuippuja.
Maapallon silmät eivät ole tuijottaneet minua lumoavasti.
Vihreät metsät eivät kasva naisissa.
Maapallo ei ilmennä naisellisia muotoja.
Mutta molemmissa on herkkää aistillisuutta.
Molemmissa on kaunista, hellää,
lapsistaan huolta pitävää äidillisyyttä.
Oli vaikea jakaa pisteitä.
Mutta lopulta annoin naisten voittaa,
sillä Äiti Maa kyllä tietää ilman minuakin
olevansa kaunis, maailman kaunein,
luonnostaan.
Ei se tapa, että elää.
No, ei tapa sekään, että jättää elämättä.
Erheet nolottavat aikansa,
pienet vähäsen,
isot pitempään.
Mutta eivät ne kuollessa enää nolota, ne virheet.
Se voi nolottaa, jos ei tullut edes kokeilluksi
tuhmuutta tai tyhmyyttä.
Ihmiskunta on mestarillinen
keksimään huolta ja häpeää.
Mikä kutsumus meillä on
paitsi turmiolliseen vihanpitoon myös
tyhjänpäiväiseen henkiseen itseväkivaltaan?
Jokainen ihminen on omalla kauniilla tavallaan
vinksahtanut ja kieroon kasvanut,
kuten jokainen puu.
Se tekee kaikesta ennakoimatonta,
elämä on jännittävää.
Kaksi jollain tapaa kieroa
saattaa sitä paitsi
yhdessä olla keskimäärin aika suorassa.
Elämä on nuolemista.
Me niin sairaasti
kaipaamme toistemme suosiota,
että unohdamme oman totuutemme.
Riipumme toisistamme.
Sinulle lupaan,
ettei sinun tarvitse
jatkuvasti miellyttää minua,
vaikka olenkin näin tärkeä.
Olet täysin rakas.
Jos minä kerta toisensa jälkeen
kyseenalaistan, vähättelen ja latistan sinua,
ongelma ei ole sinussa.
Se on minussa.
Se nyt vain on
henkistä väkivaltaa,
vaikket siksi enää tunnista,
jos olet läksysi oppinut.
Luonto rakentuu epäoikeudenmukaisuudelle.
Yhteiskunnan ei tule rakentua.
Ne, jotka haluavat meidän
ottavan mallia luonnosta,
ajavat käytännössä sitä, että
kilpailun sankareille järjestetään
elämän päähän potkimiin kohdistuva
rangaistuspotkukilpailu.
Jokainen ihminen on täynnä
ärsyttäviä piirteitä,
jotka havaitsee,
kun katsoo yläviistosta takaa vasemmalta.
Mutta miksi katsoa?
Erityisen ärsyttäviä
ovat ihmiset, jotka muistuttavat,
että toiset ihmiset
ärsyttävät vain,
jos katsoo yläviistosta takaa vasemmalta.
Jotta haaveista voitaisiin tehdä totta,
tarvitaan ensin haaveilijoita.
Mutta missä ovat modernit haaveilijat?
Vaimennettuina, syrjäytettyinä, unohdettuina,
etteivät häiritsisi tasaista, uuvuttavaa matkaa
näköalattomuuden tulevaisuuteen.
Huomenna luovun visiosta
ja teen haaveen.
Saa ottaa mallia.
Keskiajalla
ei välitetty siitä, että monia ihmisiä kuolee nälkään.
Keskiajalla
ihmisten oivalluksia tukahdutettiin
ja heidän piti ajatella niin kuin pitää ajatella.
Keskiajalla
ei nähty ihmisen itseisarvoa
vaan hänen piti lunastaa arvonsa.
Keskiaika oli vielä ainakin
tuokio sitten,
pimeä keskiaika.
Monet ovat tietävinään,
millainen maailma
ainakin melkein lopulta on.
He luottavat siihen,
että nykytiede kesyttää
totuuden.
Mutta tiedehän on ylen kömpelö väline,
jolla ei edes voi nähdä mörköjä.
Kun yhdistää tieteen, taiteen ja uskonnon,
saa sellaisen otteen maailmasta,
että mörötkin kaikkoavat.
Oletko tarkoitettu ymmärrettäväksi?
Hujautat omituiset koodisi silmilleni
ja kun hitaasti onnistun tulkitsemaan ne,
viimeinen käyttöpäivä on ohi.
Etsin sinusta punaista lankaa.
Ja löydän.
Kun alan vetää siitä,
saat kummasti valaistuksen muuttumaan,
ja lanka näyttääkin ruskealta.
Olet juonikas.
Kun analysoin juonesi ja
saan luotua oivan luonnonlain sinusta,
osoittaudut poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön.
Minulle jää vain kaunis teoria.
Otan kohtalon haltuuni
ja päätän suudella poskeasi.
Kun tähtään,
käännyt ylösalaisin,
ja polvesi on suussani.
Joko riittää?
Sosiaalinen älykkyyteni ei tahdo riittää.
Sinua ei ainakaan lueta kuin
opasta Suomen luonnosta.
Olet ennemmin sarjakuvalehti,
jossa on kolmiruutuisia vitsejä.
Kun siirtyy vitsistä toiseen,
mikään aiempi ei merkitse mitään.
Elämälle kiitos.
Ilman elämää et olisi saanut minua lähellesi.
Millaista siunausta olenkaan loihtinut sinulle.
Täytin jotain tyhjää sinussa.
Minun silmäni ja hymyni
tarjoavat sinulle sitä lämpöä,
jota kylmäkiskoisuutta puhkuva ihmisyhteiskunta ei suo.
Minä vain sanon jonkin höperön fraasini,
ja oitis jäykkäkouristuksesi on sulanut.
Halauksestani
vesikauhusi jalostuu himoksi sukeltaa.
Hämmentävää vain on,
miten kauan sinulta meni tiedostaa ja hyväksyä,
kuinka paljon minä merkitsen.
Avioliitto on enemmän kuin rakkaus,
luottamus, ystävyys tai turva.
Se on ne kaikki, ja jotain enemmän.
Perusta on kuitenkin rakkaudessa.
Puhtain, taittumattomin valo on
rakkauden loiste,
joka palaa silmästä silmään
ja jonka hehkun tuntee sydämessä.
Antakaa yhteisen tulevaisuutenne
kylpeä tuossa ehtymättömässä valossa.
Rakkauden ei tarvitse polttaa.
Kunhan se lämmittää.
Rakkauden ei tarvitse olla luettavissa.
Kunhan sen tunnistaa.
Rakkauden ei tarvitse olla yksiselitteistä.
Kunhan se viittoo luokseen.
Tärkeintä on, että rakkaus on.
Ja sitä voi ruokkia, helliä, härnätäkin.
Joskus se lepää,
mutta silloinkin
se alkaa odottaa esiin kömpimistään.
Te olette valinneet.
Olette yhtä.
Olette toisenne saaneet ja ansainneet.
Siihen tarvitaan luottamusta,
tarvitaan tahtoa,
tarvitaan herkkyyttä.
Maailmassa on valoa.
Olette nähneet sen toisissanne.
Elämään kuuluu myös pimeys.
Suunnatkaa valo toisiinne,
niin pimeäkin tuntuu tarkoitukselliselta.
Ne virittivät hienoja kieliään,
joita juuri minä en ymmärrä.
Osaan vain viittoa,
että menkää pois.
Ne tuntevat kaikki jumalan puolitoista salaista nimeä, niitä ne mumisevat.
Minä vain katson niitä, piilotellen halveksuttavuuttani.
Ne ottavat osaa.
Kaikki kuulevat niiden naurut, ja ne jäävät kaikumaan sopukkaan korvien väliin.
Niiden rinnalla itsensä löytää syvästä kaivosta, josta ei edes voi viittoa,
että lentäkää pois ja: pelastakaa silti!
Ja kun kastan sormen veteen, tiedostan,
että sitä riittää ja riittää, pohjattomiin - jos väsyn, ei ole mitään, mikä ei minua hukuttaisi.
Niiden tarkoitus on juuri tämä: pieni hymynvire kasvoilla tehdä selvää pimeän kansasta.
Niille merkitsee vain valo ja totuus, enkä edusta kumpaakaan.
Ei auta.
Joko minä putoan helvettiin tai suljen silmäni.
Ikään kuin niitä ei olisi.
Tämä valhe minun vielä on kokeiltava.
Minä kihisen,
kun sinusta ei ole mihinkään.
Sinä vain sulostutat abstraktisti
minun elämääni.
Se siitä.
Olisit edes valkosuklaata,
jotta voisi haukata.
Olet väreilevää puoleensavetävyyttä,
joka häiritsee keskittymistä
maailman kaikkiin epäkohtiin.
Maailmahan on helvetistä
ja sinä sotket täysin tuon tunteen,
luot innostuksen tuonpuoleiseen
ja jätät sen siihen.
Jos sinun välttämättä täytyy olla enkeli,
olisit edes helvetin enkeli,
että olisi helppoa vieroksua.
Keskisormea sinulle!
Mitä tuhlausta,
etten koskaan kyennyt hänelle ilmaisemaan,
kuinka tärkeä ja rakas hän oli.
Yksi mahdollisuuksien virta
kuivui joutavaan arkailuun.
Aika usein olen kummastellut,
tapahtuiko jokin virhe,
että synnyin ihmiseksi.
Tuollaisiako minunkin kuuluisi miettiä?
Tuntuu, että
minun piti syntyä poroksi
ja ilmoittautua sitten
joulupukille
lentämään ja lennättämään,
viemään lahjoja kaiken maailman lapsille.
Tosin olisin saattanut kypsyä piankin,
kun lapsille annetaan
niin paljon materiaa.
Ei auta kuin luottaa, että
kohtaloni on valittu viisaasti.
Niin olen odottanut, niin.
Että minussa sikiää suuria oivalluksia
kantamaan ihmiskuntaa nykäyksen verran valoon päin.
Tai edes yhteiskuntaa. Sentään minua.
Mutta niin pikkiriikkisiä ovat ajatukseni, refleksejä. Lumihiutaleita tai hiekanjyviä.
Sievänsieviä toki, mutta tuosta vain puhallettavissa.
Kirjoitettaessa ne tiivistyvät niin mitättömiksi, että yksi silmäys tekee niistä poisluettuja.
Ja mitä vielä: niihin iskostunut käsittämätön pöly, niin likaista, niin paheellista!
Ja valokin - aurinko laskee yötä päivää.
Olen niin väärin:
haiku, mutta alhaalta
epämuodostumassa!
Näyn läpi.
Kaikki tyhjyys, josta koostun,
on raastavan helppoa hahmottaa.
Ja tehtäväni olisi sentään heijastua eri aallonpituuksilla
ja ulottuvuuksilla,
että siitä muodostuisi väri, mieluummin värikirjo.
Mitä, kun olenkin vain vaivainen illuusio,
joka pyrkii välkehtimään valoa?
Älkää etsikö totuutta,
sillä sen jälkeen minua ei olisi.
Annathan anteeksi,
etten katsonut sinua,
kun ylpeänä, elämän uuvuttama,
esittelit,
mitä olit loihtinut sievästi pienellä virkkuukoukulla
keskellä tulivuorenpurkausta;
muistin juuri uusimmat värssyni.
Etkö?
Niin rajusti kaipaan
sitä sinussa.
Toki välitän paljon
paljosta muustakin.
Ei, en minä riippuvainen ole,
en yhtään!
Mutten kestä elämää,
en tätä elämää
ilman.
Kuinka pystyt edes vertaamaan?
Minähän olen aamunkoittoa,
vielä pöpperöisenä yön sikeydestä,
mutta vahvan kahvin jälkeen
säkenöiviä katseita.
Tuo on vain illan viimeinen vitsi
nuokkuvassa seurueessa.
Tosin hymyilyttää,
mutta kuka jaksaisi sanoa ‘eiköhän lopeteta’?
Etkö sinä tajua:
sinä rakastat minua!
Houkutit minut ääliöoppiin.
Minä välttelevänä
ansaitsin vain välttäviä arvosanoja.
Laulattivat minulla jotain kimeää ylä-E:tä,
vaikken erota oktaavia oktaanista.
Riistivät ylpeyteni.
Näinköhän minusta sittenkään on
ryijyksesi seinälle.
Toimita joku muu koulutukseesi,
myönnä tuolle vaikka stipendi.
Oppisi soveltuvat sellaiselle,
jolla aivosähkökäyrä tikittää
yksiselitteisesti yksi, risti, kaksi.
Rakastuin pilveen,
sen lämpimään,
hellään kosketukseen poskilla.
Se osasi ihmisen kielen
- huh, mitä taikuutta!
Se kuiski: "Aa, eh!"
Ja minä tulkitsin sen
rakastavan minua,
eihän tuollaista
muuten sanottaisi.
Aurinko havahtui
ja salli pilven haihtua.
Vesimolekyylit pääsivät
toteuttamaan tarkoitustaan.
Se en ollut minä.
Olen ystävän partaalla,
laskemassa voikukan keltaisia,
paritonko määrä.
Niin luontevaa olisi taittaa kourallinen
ja nyhtää,
kunnes tulos on
tilastollisesti merkitsevä.
Sinä voisit olla
se ikuinen valkovuokon nuppu.
Miksi sitten tekeydyt ohdakkeeksi,
päivä päivältä suuremmalla intohimolla?
Ja kun näitä päiviä vierii,
voikukan keltaiset muuttuvat valkoisiksi.
Sitten vain puhallus.
Ja laskeminen käy
tosi vaivattomasti.
Havahdun hereille.
Valveilla on enää
mestariteoksista kadonneita lauseita
ja katkelmia käsittämättömistä sävellyksistä.
Haluaisin vain nukkua.
Tahtoisin kuulla
parini ääntyvän osana minua.
Aivan kuin unessani.
On minulla lohtuna muistoja
yhteisestä sinfoniasta ja eepoksesta.
Mutta nekin vierastavat.
Kun kaappaan yhdenkin syliin,
niitä kaikkia itkettää.
Minuakin.
Kärpäsiä sikiää
kuolleesta lihasta.
Jospa edes se tarkoitus
tällä suhteen kuolemalla,
että taivaalle
uusia kärpäsiä.
Minä niin sinua yritin.
Koetin kurkottaa sinne, meidän korkeuksiimme.
En minä sinua tähdeksi nostanut,
mutta kuukseni kylläkin,
kaikiksi niistä kahdestatoista tuntemastani
ja hieman sellaiseksi,
mikä on piirretty hymysuisena lastenkirjaan.
Minä huusin riemuissani, että haluatko kuulla kertomuksen rakkaudesta,
ja sinä sanoit, että älä huuda minun korvaani.
Olin vielä kysyä jotain tärkeää, mutten enää jaksanut.
Tekeydyin happohyökkäykseksi, ettet voisi minua vastustaa.
Mutta sinä, kirjanoppinut, tiesit kaiken herkkujen syntisyydestä.
Tekeydyin arkuksi itkettääkseni sinua minussa kiinni, valkoisin kukkasin.
Ei ollut sinusta heltymään.
Ylettömän pitkään minä jaksoin, tunnustellen egosi maastoa.
Se vain oli ylipieni tai ylisuuri tahi tyhjä taikka koskemattomissa.
Mitä vain, liikaa minulle.
Tai sitten sinä vain olet yliluonnollinen kokonaisuus, epätieteellisen pöhkö ymmärtämään minun totuuttani.
Sanon vain, että totuuteni on koeteltu - ei tosiaan palanut tulessakaan.
Ehkä oletkin vain ilmeetön hymiö.
Jos olet, herää henkiin, sinussa on aineksia siihen!
Minä voin opastaa, mikä on parahultaista elämää.
Pimeät kodit, joissa rakastettiin valhetta valosta,
ja hätäisen siististi lakaistut muistot, ne väijyvät.
Kuin herpes ne kipuavat pimennoistaan,
ruhjomaan, kun juuri on herkimmillään.
Ne vakoilevat, oppivat ihmisen jokaisen taipaleen,
ovat paikalla kysymättä paikkaa.
Ne kuristavat rahtusen, koska siihen ne on kasvatettu.
Joskus ahdistukseen tarvitaan siisteyttä, joskus pisaroita.
Ne valehtelevat aina, mutta vaativat ehdotonta totuutta.
Ellei kukaan maksa laskua, ne tulevat perintönä, tarraavat geeneihin.
Ja sitä hymyä aina,
kun jokin tulee kostetuksi!
Mutta ei se hymy, vaikka valloittava onkin, ole aito.
Ei se sydämestä kumpua vaan peilistä.
Siinä on halkeama, vallan kaikessa.
Olet täydellinen.
Et tarvitse mitään enempää,
vaikkei enempi
ole pahitteeksikaan.
Olet juuri sitä,
mitä maailma nyt tarvitsee,
ylhäältä, alhaalta, edestä ja perästä katsoen täydellinen.
Maailmaa kaunistavat myrskyt ja lohkeamat,
niin sinuakin.
Saat toki olla tyytymätönkin.
Sekin vähän kaunistaa.
Ihailen niskasi jäykkyyttä.
Se tarjoaa
kelpo syyn ylittää rajan,
pois tuimien valtakunnasta.
Käsilläni on viisumi
niskaasi.
Ottaisin sinut, kiitos.
Saat olla vaikka vähän puolikypsää,
oikeastaanhan pidän taikinasta.
Ja ilman kuorrutuksia!
Aion salakuljettaa itseni
sielujesi maille.
Sinä!
Sinua. Sinut.
Sinulle, Sinulla, Sinuun, Sinussa, Sinuksi, Sinuna, Sinusta.
Sinulta.
Sinut. Sinä!
Meidän Lucia-kulkueemme
matkalla lunastamaan
lahjoja elämältä,
päivä päivältä.
Sinä itseoikeutettuna auraajana;
ei tarvittu yleisöäänestystä.
Kynttiläsi lepattaa kömpelösti.
Olisitkohan sinä oikeastaan edes
tarvinnut sitä,
sinä kun loistat jo
ilmankin.
Vehtaa minulla.
Jos tahdot, olen
salmiakilta maistuva purukumi,
jota voit maiskutella äänekkäästi,
puhaltaa palloksi ja räjäyttää.
Tai minua voi käyttää
pyssypelissä;
sairaan ankara Suomen armeija vaatii:
- Lataa ja varmista!
Mutta valkosipulilta maistuvaksi purkaksi en suostu.
Onhan meillä
tämä otollinen elinpiiri.
Sen sisällä on onnellista olla onnellinen.
Kun kumpikin ottaa,
antaa samalla.
Se tekee merkityksettömäksi
monta pientä naarmua
sydämen seudulla.
Olen rakastunut itseeni.
Luulen niin, sillä
sinusta on tullut
niin keskeinen osa ajatuksiani
ja sydäntäni.
Afrodite!
Sinut on leimattu rakkaudella.
Missä hyvänsä kuljetkin,
sinä annat ja saat taivasta,
kunhan lähelläsi on edes vähän
pieniä lämpöisiä sydämiä.
Mitä lähempänä olet,
sitä tarkemmin muistan
sukupuoleni.
Tosin loikkaat ajatuksiini
tuntien ajomatkan päästäkin.
Tartutit mielitaudin.
Se ei voi mitenkään purra sinuun,
minuun kylläkin.
Ennen kuin ilmaannuit,
en tiennyt mitään
sinuttomuuden vaivoista.
Mutta nyt.
Minun piti kaivaa
paristo pois hälyttimestä,
sillä rakastan sinua palavasti.
Että yksi ihminen voi muuttaa
koko maailman.
Yksi mitätön henki
haimoineen, ohutsuolineen, sydämineen.
Yksi sankarillinen sielu
neurooseineen, kiukkuineen, päänsärkyineen.
Tuo vain puhaltaa
jotain mystistä suitsuketta.
Eikä pimeydestä ole tietoakaan.
Tahdon etsiä sinusta
sen viimeisenkin hiukkasen,
joka ei räjähtäisi kiihdyttimessäni.
Läpikotaisitko?
Minä ainakin
läpikotaisin.
En tuo sinulle kukkia,
sillä haluan, että
kasvatat itseäsi, ja kastelet.
Vaihdetaan mullat aina sopivasti,
vaikka se tekisi kipeää.
Olet kiinanruusuni.
Odotas, puhun sinulle,
niinhän kukat
kasvavat paremmin.
Pahoittelen,
välillä menetän herkkyyteni,
kun ponnistelen älyllisten ongelmien parissa.
Voin vaikuttaa silloin tunteettomalta.
Lupaan itkeä sinulle illalla.
Anna minun kuolla syliisi.
Siinä lupaan syntyä vallan toiseksi,
rakastettavammaksi.
Supistuksia: minusta tulee niin pieni,
ettei minusta erota mitään tympeää.
Vain nämä kolme sanaa
riittävät, tiivistämään kaiken.
Muu on tarpeetonta, muttei merkityksetöntä.
Vaikka meidät luettaisiin kauttaaltaan,
jäämme ikuisiksi, ratkaisemattomiksi arvoituksiksi,
joiden arvo ei ole mitattavissa.
Emme ole mitään
ja olemme kaikki,
katseesta riippuen.
Miksi kenenkään,
joka ei ole kokenut telepaattista kokemusta,
pitäisi uskoa telepatiaan?
Ja miksi yhdenkään,
joka on sellaista kokenut,
kuuluisi kieltää telepaattisten kokemusten olemassaolo?
Jos olisin jumala
aikojen alussa,
ensinnä loisin enkelit.
Niistä on hupia.
Vaan varsin pian pitäisi saada ihmiskunta,
tuottamaan suklaata.
Jumalalla ei ole mitään oikeutta
tulla tuomitsemaan ihmisiä,
jos hän ei ole itse kokenut,
mitä on olla pahemmassa kuin pulassa,
seonnut
tai luonnehäiriöinen.
Eikä hän sitä paitsi tulekaan.
Neiti jumala,
mahtaa sinulla olla naurussa pitämistä,
kun kuuntelet näitä saarnamiehiä,
jotka kuvittelevat sinut
samaksi pipipääksi,
kuin mitä vanhempamme
ovat olleet tuhansia vuosia.
Jos olet likimain kaikkivaltias,
osaat varmaan myös hienotunteisesti
pidätellä jumalaista nauruasi.
Älä ainakaan
naureskele minun runoilleni,
pliis.
Tai ei sittenkään,
ei sittenkään.
Naureskele vaan.
Olla saatanan hellästi kiinni
toisessa ihmisessä
- se on taivasta.
Tosin juuri sitä
enkelit kadehtivat.
Tämä sikeä todellisuus sulkee silmämme kehyksiltä.
On vain kangas, johon rukoilemme siveltimeltä oikeita vetoja.
Niin vaikeaa on muistaa totuutta vailla synteettisiä värejä peittonamme.
Mutta väri - se on vain leikkiä aallonpituuksilla, ja näkökulmilla.
Ja taulu on runo, vapaasti tulkittavissa.
Mestarin mielikuvitus peittoaa kuvituksen.
Jumalan kyyneleet nousevat täydellisen autuuden tyhjyydestä.
Luominen lamaa tarkoituksettomuutta,
mutta kaikkivoipuus tekee jumaluudesta helvetin.
Jumala niin janoaisi luoduin
sokeutta omalle tyhjyydelleen.
Mikä on, on myös minussa, sillä ei meissä ole todellista rajaa.
Olemme kaiken kokemista,
jonka rajaviivat ovat äärimmäisellä puhtaudella piirrettyjä ornamentteja.
Yksilöllisyytemme, salamme ja pimentomme ovat,
mutta nekin vain herttaista, pisaraista, suhteellisen ikuista harhaa.
Nauttikaamme siitä, mitä ikään kuin olemme ja mitä emme.
Sitä kutsutaan elämäksi.
Mikä on ollut, on minussa, selityksenä kaikelle.
Ei ole aikaa, ja on.
Ymmärryksemme tarvitsee kaistan, joka näyttää liikuttavan.
Kaiken tulevaisuus on minussa idullaan, ylettömine potentiaaleineen,
tavallaan historiana yhtä lailla kuin kohdattavana.
Olemme kaiken täyttävä, äärettömyyden siemenvalikoima,
tyhjyyden täyttymyksiä, kun katsomme oikein syvälle itseämme silmiin,
joita ei ole.
Niin monet meistä
ohimeneviä partikkeleita maailmankaikkeudessa.
Jumalat tekevät poikkeuksen,
niillä pitävämpi ote, vaikka tietoisesti ulkopuolisen.
Silti ne tähdentävät, että tilapäisyys on harhaa.
Kuten aika.
Kaikki koettu on iankaikkista.
Elämä on pitkä hartaushetki,
jonka kuluessa saa mekastaa mielin määrin.
Niin ihmisihmeestä tulee edes hiipuva vivahde.
Vapauden laulua meidän suotaisiin hyräilevän.
Ei yhtä ja samaa, vaan kunkin säveltävän omaansa.
Sillä rattaina koneistossa olemme pieniä hairahduksia.
Sovimme pikemmin hiukkaseksi kaaoksen virrassa.
Mutta kuka ei siihen yllä
pelossaan, häpeässään, epäkiitollisuudessaan, vihassaankin,
ei ole tuomittu, ei.
Laulua sekin on.
Haluan kuulla kaikki elämäni äänet vielä uudelleen.
Valmis olen niihinkin, joita en osannut havaita.
Näkymättömät, käyttämättömät avaimet helisevät ehkä raskaimmin.
Moni poluistani on ollut synkeän yksinäinen,
monella olen jäänyt toisten jalkoihin.
Mutta askelteni äänet, ne soivat kaikki kauniisti. Ah!
Yöllä kaikki kuolleista heränneet lohduttavat: elämä on vain unta, josta herätään parodiaan.
Noita unia kaipaan päiviin,
mutta kuolleitteni kanssa olen kasvotuksin vain, kuin mainoskatkoina, kesken painajaisten.
Turhaan etsin vahvistusta päiväunesta.
Minulle ei ole kuiskittu, voiko päivin uskoa öiseen totuuteen.
Kysymys kuuluisi: rst ema?
Silmäni ovat minua vanhemmat,
paljon toisten tuskaa nähneet, ehkä liikaa.
Hymyni on minua nuorempi,
kun se on aidosti väreillyt vain kauniille.
On se ajoittain yrittänyt arasti tekeytyä kärsimyksenkin edessä,
jotain nostaakseen.
Niin niukasti sillä on ollut voimaa, vain hädin tuskin näyttäytyä.
Vihdoin minun silmäni, kaiken nähneet, ovat oppineet palamaan pimeässäkin.
Kerran hymykin löytää ymmärryksen,
kumpuaa rakkaudesta maailmaan, ei sen tilaan.
Ja näin vanhenen, sopivasti.
Vasta kuoltuani ymmärsin,
kuinka paljon valoa
olin pimeydestäni huolimatta luonut.
Vasta kuoltuani oivalsin,
kuinka paljon
vähä voi merkitä.
Virta, joka kulkee
ihmisten välillä,
huomaamaton, mitätön, olematon…
Se täyttää taivaan mitat.
Ei ole sen suurempaa
kuin kaikkeuden täyttävä pienuus.
Me olemme valtavia.
Ihmishetki, jota yksikään ei tiedosta,
on tarkoituksellisuuden luja hipaisu
ja samalla rakkauden vaimean hellä ydinkärki.
Jano riittää veden tarkoitukseksi.
Vasta kuoltuani muistin,
kuinka maailmanloppu on kaiken välissä.
Ja kaiken peittää uusi alku.
Tarvittiin myös väärää, että oikea kruunautui.
Emme ole sitä mitä emme ole,
mutta olemme kaikkea muuta.
Ja se on siunatun paljon.
Kuoltuaan sitä lepää hetken.
Menee tovi ennen hymyä.
Se on ymmärryksen, leikin,
anteeksiannon ja rakastamisen hymy;
aivan sama hymy kuin eläessäkin.
Sitä vain ei silloin
nähnyt.
Ei, älkää sukulaiset peljätkö,
en minä kuoltuani
tule pitämään ääntä itsestäni!
Tunnenhan minä sukuni –
se ei ole koskaan tuntenut vetoa vainajiin.
Ja ne pelon geenit:
en halua olla omaisten kauhua lietsomassa.
Mutta nämä lukijat, ne ovat toista maata.
Kun ne hamassa tulevaisuudessaan ovat vaipuvinaan horrokseen,
minä näppäilen niihin viestiä kaikilla hevosvoimilla, mitä inkarnoitumattomilla on käytössä.
Minä naputtelen niin, että parahtavat ja muistavat sitten luetun.
Että kyllä tuo piti sanansa, olisi pitänyt uskoa.
Ja kops vielä päälle.
Minä kun en osaa elää,
kirjoitan runoja.
Minusta sentään jää suoria rivejä,
vaikka taival on ollut määrätöntä.
Joskus rantaudun ikuisuuteen,
antaneena itselleni anteeksi,
ettei minussa ollutkaan paljoa järkeä
ja että parhaani yrittäneenäkin
vain kompastelin jalkoihini.
Olen ollut sipsuttavinani nätisti,
mutta tallonutkin huonekaluja murskaksi.
Hyvä runo on
melkein yhtä monitasoinen kuin elämä,
muttei ihan niin pitkä.
Sen parissa olen yrittänyt nyhrätä,
sentään ollut poissa pahanteosta.
Ja voihan se runo jäädä
ikuiseksikin, kuten rakastelu.
Kuulumme tänne,
mutta myös tarinoiden maailmaan.
Kaunis satu,
jokainen meistä.
Täällä vain henkäyksenä,
pian tuulessa.
Tarinoiden maassa
jatkumme. Ja jatkamme.
In English