RAIMO TUOMAINEN & MARKKU MYLLYKANGAS

TIEDEPOLITIIKKA 2/02

Kuohuttaako postmodernissa

enää erotiikka?

Postmodernissa maailmassa eletään erilaisuudessa vuoroin kamppaillen, vuoroin rauhaisassa rinnakkaiselossa, toteavat Raimo Tuomainen ja Markku Myllykangas. Ihminen sitoutuu lähinnä kulloiseenkin elämäntapaansa, elämäntaiteeseensa. Ajassa on paljon kokeilua, rajojen rikkomista ja epäsovinnaisuutta. Tuomainen ja Myllykangas kuvaavat, miten uudessa kirjavassa maailmassa myös erisävyiset tunteet ja niihin voimakkaasti kytkeytyvä eroottisuus nousevat esiin.

 

Länsimaiset yhteiskunnat taivaltavat kohti uutta postmodernia yhteiskuntaa. Yhteiskuntatieteilijöillekään ei ole yksiselitteistä, mitä se merkitsee. Monet näkevät meidän käyneen modernisoituessamme vapaustaistelua, joka on osin vapauttanutkin monesta taakasta, kuten jumalan diktatuurista, luonnon oikullisuudesta tai työn ruumiillisesta rasittavuudesta. Toisaalta kehitys on vieraannuttanut ihmisen omasta luonnostaan, tehnyt meistä ration orjan.

 

Postmodernisoitumisen tehtävä on palauttaa meidät luonnon yhteyteen, vapauttaa ihminen modernin yhteiskunnan harhoista. (Myllykangas ja Tuomainen 1997)

 

Yleensä modernin yhteiskunnan tunnusmerkkeinä pidetään tuotannon kehittymistä tasokkaita innovaatioita luovaan teollisuuteen, demokraattisen ja tehokkaan poliittisen päätöksenteon muodostumista, sosiaalisen tasa-arvon lisääntymistä, tiedeinstituution statuksen vakiintumista ja tieteellisen objektiivisuuden juurtumista tiedeyhteisön ulkopuolelle (Alestalo 1991). Seligman (1990) näkee moderniteetin tunnusmerkeiksi järjen, tasa-arvon ja sosiaalisen järjestyksen. Turnerin (1990) mukaan taas modernia hallitsevat askeettisuus, sekularisaatio, rationaalisuus, talouden byrokraattisuus, poliittiset ja sotilaalliset hankkeet sekä kasvava rahalla arvottaminen.

 

Turner (1990) näkee, että postmodernin hahmottaminen vaatii ensin modernin sisällön määrittämistä, jossa hän suosittelee tukeuduttavan juuri Weberin ideaan rationalisaatiosta. Yksi tulkinta onkin, että postmodernissa yhteiskunta varisuttaisi itsestään rationaliteetin aineksia, etääntyisi järjen ja järjestyksen ihanteista.

 

POIS JÄRJEN YLIVALLASTA?

Postmodernia voidaan pitää joko antimodernina tai ylimodernina, eli sen voi nähdä kehittyvän joko poispäin modernista tai sen päälle (Turner 1990). Jos postmodernin voidaan nähdä olevan muutakin kuin vain pakoa modernista, on postmodernista etsittävissä evolutionistisesti edistyksellisiä pirteitä. Turner (1990) tulkitsee postmodernin post- tai hyperliberalismiksi, siten hänen mukaansa postmodernilla on radikaali sisältö. Laine (1991) pitää postmodernin yhtenä mahdollisena tulkintana sitä, että ihminen omistautuu onnen ja ilon tavoittelulle — leikki, taide ja rakkaus kukoistavat.

 

Toisin kuin Turner (1990), monet assosioivat postmodernin uuskonservatismiin. Osalla teoreetikkoja on taipumus tulkita postmoderni likipitäen taantumukselliseksi, ehkä rappeumailmiöksi. Postmodernin ja yhteiskunnallisen edistyksellisyyden suhteesta onkin sosiaalitieteissä vilkasta keskustelua (Turner 1990). Smart (1990) vihjaa, että kriittisyys postmoderniin edistykseen selittyisi geopoliittisestikin; mahdollinen postmodernissa nähtävä uhka voi liittyä idän nousuun. Länsimaathan ovat nimenomaan olleet modernissa globaalisti vahvoissa asemissa.

 

Eksperttiys modernissa yhteiskunnassa on korostetusti spesialisoitunutta. Modernin ajan ekspertti orientoituu jatkuvasti tehokkuuskysymyksiin tai alansa sisäiseen paranteluun, isojen kokonaisuuksien laaja hahmottelu ei kuulu kuvaan. Tämä on johtanut sokeuteen kehityksen seurannaisvaikutuksille, seurauksena vaikeita ”parannuksista” johtuneita ongelmia. (Giddens 1991)

 

Postmoderni sisältää perusteet uudenlaisille poliittisille strategioille, joiden pohjana on pluralismi, kulttuurien ja arvojen kirjo (Turner 1990). Postmodernissa ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus täten monimuotoiseen elämäntapaan (Suonoja 1993). Kuvaa postmodernisaatiosta voidaan perustellusti katsoa sekä kriittisesti että suurin odotuksin. Modernia hallitseva ratio voi saada haastajia, mutta mistä? Onko jungilaisittain ajatellen järjen ylivalta tunteeseen, aistimiseen ja intuitioon nähden murtumassa (ks. Hergenhahn 1980)? Näin myös modernin instituutiot, auktoriteetit ja johtavat yhteiskunnat saisivat uusia haastajia.

 

MINUUDEN JA TAITEEN NOUSU

Tikkala ym. (1995) ovat hahmottaneet kulttuurin kehityksen neljään vaiheeseen. Ensimmäinen sosiaalisen järjestymisen muoto nojasi uskontoon; se oli Uskonnon aikakautta. Totuus oli annettu ja se pysyi. Valistus ja tiede osoittivat uskonnollisten dogmien objektiivisen haurauden. Tiede vieroitti ihmisiä kilvoittelemasta transsendentin suosiosta.

 

Kuitenkin vielä jokin aika sitten lähes samat ajatukselliset lähtökohdat pätivät, vain maallistuneemmassa muodossa. Yksilö samaistui osaksi aatteellista valtavirtaa rakentamaan mahdollisimman paratiisimaista maanpäällistä. Tietyt aatteelliset kehykset hyväksyttiin annettuina; epäilys oli vääräuskoisuutta. Elettiin Aatteiden aikakautta. (Tikkala ym. 1995)

 

Joukkoliikkeiden ja aatteiden aika lienee useimmissa länsimaissa ohi. Ihmiset etsivät yhä enemmän yksilöllisyyttä (Heino ym. 1989) ja toisaalta ”objektiivisia” totuuksia yhteisöllisten dogmien sijaan. Viimeisimpien vuosikymmenten tunnuspiirre on ollut tieteen huikea ekspansio. Tieteestä on tullut aikamme totuussampo. Aikaamme voi perustellusti

nimittää Tieteen aikakaudeksi. Tiede on totuus.

 

Tiede on mitä etevin kyseenalaistaja, joten sen kukoistus on ymmärrettävästi vieraannuttanut ihmistä pysähtyneisyyden aikojen tosiuskomuksista. Jos tiede rationalisoikin ihmistä irti monista vahvoista arvoista, se ei kuitenkaan voi täyttää tyhjiötä, joka on syntynyt elämän tarkoitusta luovien järjestelmien heikentyessä. Tieteen aikakauden ihminen on sisältä ontto. (Tikkala ym. 1995)

 

Nykytieteessä meritokraattien, julkaisu- ja totuustehtailussa ansioitunut älykköjen joukko määrittää totuusnormeja ja –standardeja poliitikkojen ja kansalaisten sisäistettäviksi. On kuitenkin ounasteltavissa, että kun tieteen voimistuessa myös sen omat sisäiset kyseenalaistamismekanismit vahvistuvat, tieteen luotettavuus joutuu arveluttavaan valoon. Tiuhaan vaihtuva totuus tekee epävarmaksi. (Tuomainen ja Myllykangas 1991)

 

Läntinen ihminen lienee saanut rokotuksen perinteistä uskonnollisuutta vastaan. Mutta new age -liikkeiden leviäminen länteen vihjaa, että länsimainen ihmiskuva, jolle tunnusomaista on vahva ristiriita minän ja ympäristön välillä, olisi muuttumassa itämaisen kokonaishahmotuksen suuntaan. Voidaan puhua uudesta aikakaudesta, kun kulttuurimme hamuaa minuuden ja maailman jälleen yhdistävän mystiikan suuntaan. Tämä mystiikka ei välttämättä ole leimallisesti uskonnollista, pikemmin taiteellista; voitaneen puhua Taiteen aikakaudesta. (Tikkala ym. 1995)

 

Rationaalistettu ihminen on taipuvainen väheksymään taiteen merkitystä tieteen rinnalla totuuden etsinnässä; sitä on pidetty pelkkänä viihteenä. Kuitenkin elämän tarkoitusta etsittäessä voitaneen kauneuden tavoittelua pitää jatkuvaan kumoutuvien totuuksien kasaamista tyydyttävämpänä lähtökohtana. Taide on tiedettä etevämpi subjektiivisen — ihmisen kannalta objektiivisen — todellisuuden kuvaaja. (Myllykangas ym. 1991)

 

Ihminen on kyllästetty tieteellään. Tieteellisten totuuksien varteenotettavuus heikkenee. Yksilöllisyys, subjektiivisuus, kauneus, jopa irrationaalisuus saavat arvoina merkitystä yhä enemmän: kaikki ne ovat myös taiteen epiteettejä.

 

TAITEESTA HAETAAN TARKOITUSTA

Yhteiskunnan murroksessa monet käsitteetkin ovat käymistilassa. Tiedettä ja uskontoa on yhä vaikeampi määrittää entiseen tapaan, ne kumpikin rikkovat rajojaan. Ihmisen elämässä myös muun muassa terveyden käsite on laajennut: ennen se oli diagnoosin puutetta, nyt lähellä hyvinvoinnin käsitettä.

 

Myös taiteen käsitteellä on perinteinen, rajoittunut sisältö. Se on jotakin institutionalisoitua luovaa esteettistä toimintaa, toimijoina taiteilijat, joiden tuotoksia kansa maistelee. Kuitenkin taidetta on tarpeetonta rajata, etenkin tulevaisuuden yhteiskunnassa, tiettyihin vakiintuneisiin kaavoihin, taidemuotoihin.

 

Taide on pikemminkin asenne tai elämäntapa; rationaalisen toiminnan rinnalla ilmenevä orientaatio. Ehkä korkeakulttuurinen käsite osin vesittyy seuraavasta vertauksesta, mutta silti sen esittäminen on tarkoituksenmukaista: Ihminen voi kirjoittaa romaania, luoda kertomusta päähenkilön elämänkaaresta, mutta toisaalta hän luo myös omaa elämäntarinaansa, kohtalonkulkuaan. Eikö itse ihmiselämä tarjoakin aimot taiteen tekemisen instrumentit, sivellintä tai kirjoituskonetta väkevämmät, vaikkei sitä fiktioksi luokitellakaan. Tuleeko naapurini elämästä taidetta vasta, jos hänen kokemuksensa välitetään kansien välissä tai filmillä?

 

Tarkoituksettomuus on modernin ihmisen psyykkinen perusprobleema (Turner 1990, Giddens 1991). Taiteesta haetaan tarkoitusta. Kun pyrimme kauneuteen, kokemukseen, uuteen ja ratiolle käsittämättömään, luomme omakohtaista elämäntaidetta; kokijoina olemme ainakin itse, tosin lähimmäisetkin saavat osansa. Postmoderni ihminen ei muokkaa itseään vain lääkärikirjan tai käytösoppaan opein, rationalisoiden itsekehitystään. Hän vaalii elämäntarinaansa virikkein, jotka antavat elämälle tarkoituksen; tuo tarkoitus ja nuo virikkeet voivat olla ratkaisevasti erilaiset kuin toisilla.

 

Jokainen iltapuhde, tapaaminen, työpäivä, ihmissuhde, rakastelu tai matka suo ihmiselle tilaisuuden tehdä hänen ominta, omasta luonnostaan lähtevää taidetta, mahdollisuuden muokata elämäntarinaansa tietyin reunaehdoin. Useimmille ihmisille elämäntarina on kauneimmillaan, kun ihminen voi kokea yhteyttä toiseen, tuntea Eroksen jumalallisen voiman. Lämpimässä, kiihottavassa ihmissuhteessa lataukset ovat varmasti yhtä hekumallisia ja ihmistä kehittäviä kuin jalostuneimmassa taideteoksessa. Ei ihme, että taidekin aina vain palaa rakkauteen ja rakasteluun; taiteen tehtävä on muistuttaa siitä, mistä uskonnollisen puritanismin tai tieteellisen näköalattomuuden vuoksi on vaiettu.

 

VIKTORIA VASTAAN EROS

Taide on aina nauttinut alastomasta ihmisestä. Etenkään kuvataiteessa ei ole tunnustettu sitä häveliäisyyttä, mikä arkikulttuuria on vaivannut. Toki taiteessa on sovinnaiset, vallanpitäjien ehdoin rakennellut sovelluksensakin; sosialistisessa realismissa naisen rinnat on aina verhottu työunivormulla. Silti ahtaissakin paikoissa on siementynyt underground-taidetta, joka on hivellyt paremmin ihmistä, muistuttanut ihmisen ja todellisuuden luonteesta.

 

Aina on ollut eroottisuuteen ja seksuaalisuuteen sekä varauksellisemmin että viehättyneemmin suhtautuneita. Kun ihmiset irtautuvat vanhasta ja tekevät perinteeltä kysymättä ikiomia ratkaisuja siitä, mikä on oikeaa, moniarvoisuus toteutuu, syntyy postmoderni kulttuurikirjo. Eroottisuus ihmisenäolotaiteen peruselementtinä virittää huikeasti tunteita. Paitsi, että se voi viedä viehättyneeseen hurmokseen, varautuneemman se johtaa taisteluun taiteen ja elämän turmeltumista vastaan.

 

Mitä on esimerkiksi strip-tease? Sitä voi silmätä hyvin eri näkökulmista. Idealistinen totuus on, että kyseessä on taiteellista liikehtimistä, alastomuuden tai vähäpukeisuuden liikuttavalla viehkeydellä koristettua jäätanssia ilman jäätä ja luistimia. Toinen katsanto näkee irstautta, rivoa nytkyttelyä, jolla houkutetaan kaunosieluista viimeinenkin kauneus ulos. Pahimmaksi koettaneen, jos kyse on paljaasta alastomana näyttäytymisestä, ilman edes yritystä liikunnalliseen esteettisyyteen: ylä- tai alapään julkistamista. Onko ihmiskauneus ja sen suorasukainen esittely luonnostaan rumaa? Siihen voi liittyä kaupallisia intressejä, mutta onko kaupallisuus ja viihteellisyys, kansaanmenevyys väistämättä epätaiteellista, vaikkei sitä korkeakulttuuriksi luokiteltaisikaan?

 

Postmodernissa korkeakulttuurin määrittäjät putoavat jalustaltaan, kuten ekspertismin yleisemminkin käy (Turner 1990). Ihmisen perusluontoa lähellä olevat, rakastamiseen ja seksuaalisuuteen nojaavat taidemuodot rynnivät elokuvissa, musiikkivideoilla, kirjallisuudessakin. Niiden tukahduttajia ei ole uskaltautunut juuri esiin, mutta arkipäiväisemmässä kulttuurissa, ravintolakulttuurissa, vastaiskuihin on uskaltauduttu.

 

Eroottisuus on avain kokemuksiin, jotka ovat luontojaan taiteellisia, mystisiä; pitävässä parisuhteessa saavutettu hurmaantuminen on askel kohti minätunteen haipumista, minän ja ympäristön välisen keinotekoisen rajan murtumista, kosmisen yhteyden kokemista.

 

Eroottisuuden voi luokitella ihmisluonnon portiksi lähinnä jumalalliseen; jumalatar Eros onkin sille maanmainio symboli. Sen vastavoimana on määrätietoinen Viktoria, joka ihmisenä piti huolta ihmisen puhtaudesta, rajoitti käyttäytymisen sovinnaiseen ja piti samalla huolta kulttuurin yhtenäisyydestä.

 

Feminismi on tullut monelle tutuksi naisen välineelliseen asemaan alentavan erotiikkabisneksen vastustajana. Siinä ei ole kuitenkaan koko naisliikehdintää selittävä tausta, vaan mukana on myös siististi viktoriaanisia puhtauden ajatuksia. Kehitys jakanee myös naisliikkeen kahtia: yleiseen erotiikan vastustukseen ja vaatimuksiin naisten tarpeiden huomioonottamisesta: lisää miehiä estradille.

 

Postmodernissa ei enää ole oikeita vastauksia. Siellä on radikaaleja ja uuskonservatiiveja vastauksia, jotka eivät sovi hevin yhteen. Eletään erilaisuudessa vuoroin kamppaillen, vuoroin rauhaisassa rinnakkaiselossa. Suuret aatteet eivät vie ihmistä täysin mukanaan; sitoutumisaste laskee. Ihminen sitoutuu lähinnä kulloiseenkin elämäntapaansa, elämäntaiteeseensa.

 

Osa meistä on varmasti valmis ottamaan vastaan kirjavan postmodernin maailman. Mutta ovatko hetikään kaikki? Monikulttuurisuus voi kiihottaa myös monenlaista suvaitsevuusdebattia; tietyt rajat ylittävät elämänmuodot halutaan todennäköisesti nujertaa. (Myllykangas ja Tuomainen 1997)

 

Vai voittaako kaoottinen luovuus kuitenkin inhimillisen järjestyksentarpeen, ja annetaan itse kullekin oikeus seikkailupelin pelaamiseen läpi elämän? Siinä tapauksessa ihminen vaeltaisi mihinkään sitoutumattomana päähänpälkähdyksiensä mukaan, tanssisi vailla raskasta päämäärähakuisuuden ja velvoitteiden taakkaa. (Myllykangas ja Tuomainen 1997)

 

Taiteen aikakaudessa on paljon kokeilua, rajojen rikkomista ja epäsovinnaisuutta, kuten itse taiteessakin. Keskeisilläkin elämänalueilla, kuten seksuaalisuus, on tarjolla mitä luovimpia, taiteellisimpia ratkaisuja — elämänmuotoja, joita on vaikea edes ounastella.

 

Mutta aina meissä on myös taipumus tarrata entiseen, totuudeksi sovittuun; taiteessakaan ei vallitse täysi kaaos. Eroksen ja Viktorian keskinäinen kamppailu jatkuu, joskus ryhmien välillä, joskus yksilön sisällä.

 

KIRJALLISUUTTA

ALESTALO, MATTI (1991) Tiedejärjestelmä ja taloudellis-

poliittinen muutos. Tiedepolitiikka — tiede

ja sivistys 16 (1991): 3—4, 35—38.

GIDDENS, ANTHONY (1991) Modernity and selfidentity.

Self and society in the late modern age.

Cornwall: Polity Press.

HEINO, HARRI & KAUPPINEN, JUHA & AHONEN RISTO

(1989) Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina

1984—1987. Jyväskylä: Gummerus.

HERGENHAHN, BR (1980) An introduction to theories

of personality. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-

Hall.

LAINE, JERMU (1991) Historian loppu: järjen viekkautta

vai modernismin huijausta? Tiedepolitiikka

— tiede ja sivistys 16 (1991): 3—4, 5—20.

MYLLYKANGAS, MARKKU & TUOMAINEN RAIMO

(1997) Postmoderni loikkaus modernista. Hallinnon

Tutkimus 16 (1997): 2, 161—167.

MYLLYKANGAS, MARKKU & TUOMAINEN, RAIMO &

ELO, JYRKI (1991) Taidetta tieteen varjossa. Kanava

19 (1991): 9, 530—532.

SELIGMAN, ADAM B (1990) Toward a reinterpretation

of modernity in an age of postmodernity. Teoksessa

Turner, Bryan S., toim. (1990): Theories of

modernity and postmodernity. London: Sage Publications,

0s. 117—135.

SMART, BARRY (1990) Modernity, postmodernity

and the present. Teoksessa Turner, Bryan S (toim.):

Theories of modernity and postmodernity. London:

Sage Publications, s. 14—30.

SUONOJA, KYÖSTI (1993) Arvot perheen ja yhteisön

välisessä suhteessa. Sosiaalinen Aikakauskirja 87

(1993): 6, 19—23.

TIKKALA, HEIKKI & TUOMAINEN, RAIMO & MYLLYKANGAS,

MARKKU (1995) Kognitiivinen dissonanssi

kulttuurievoluution moottorina. Tiedepolitiikka

20 (1995): 2, 19—28.

TUOMAINEN, RAIMO & MYLLYKANGAS, MARKKU

(1991) Jatkuuko elämän tieteellistyminen? Skientistinen

transitiomalli. Kulttuuritutkimus 8 (1991):

1, 21—29.

TURNER, BRYAN S (1990) Periodization and politics

in the postmodern. Teoksessa Turner, Bryan S

(toim.): Theories of modernity and postmodernity. London: Sage Publications, s. 1—13.