Raimo Tuomainen, Minna Tuppurainen

Onko lääketieteessä vikaa, kun vaihtoehdot houkuttavat?

Suomen lääkärilehti 29/1999, s. 3599 - 3603

Medikalisaation rinnalla on edennyt paramedikalisaatio, lääketiedeinstituution ulkopuolelle jäävät terveysuskomukset. Terveystavoitteisessa yhteiskunnassa onkin tilaus myös parantajille, jotka onnistuvat ylläpitämään uskoa paremmasta voinnista. Postmoderni yhteiskunta ei nojaa enää modernin yhteiskunnan tavoin ekspertteihin. Vaihtoehtohoitojen tuloksellisuudesta kaivataan objektiivisia osoituksia, paradoksaalisesti lisää tieteellisyyttä ympäristöön, joka paljolti vieroksuu tiedettä. Moniin vaivoihin vaihtoehtohoidot ovat omiaan; niitä voi kokeilla ennen yhteiskunnalle kalliimpaan lääketieteelliseen käsittelyyn hakeutumista.

Medikalisaatio on yksi länsimaisen kulttuurin megatrendi. Yksilötasolla medikalisaatio merkitsee yhä useampien elämän ominaisuuksien ja poikkeavuuksien selittämistä lääketieteellisesti terveys-sairaus-akselilla. Rajankäynti lääketieteellisen ongelman ja normaaliin vaihteluun kuuluvan ilmiön välillä on käynyt niin hiuksenhienoksi, ettei sitä käytännössä enää kyetä hahmottamaankaan. Niinpä sellaisia normaaleina pidettyjä ilmiöitä kuin vanhenemista, ujoutta tahi väsymystä on alettu silmäillä lääketieteellisesti, ongelmina, joihin tarjotaan hoitoa. Vast-ikään on julkaistu ensimmäinen suomenkielinen teos (1), jossa perusteellisesti arvioidaan medikalisaation selittäjiä ja vaikutuksia.

Medikalisaation rinnalla länsimaissa on edennyt paramedikalisaatio, lääketiedeinstituution ulkopuolelle jäävien terveysuskomusten painottuminen. Terveystavoitteisessa yhteiskunnassa onkin tilaus myös vaihtoehtoisille parantajille, jotka onnistuvat ylläpitämään uskoa paremmasta voinnista.

Postmoderni yhteiskunta ei nojaa enää modernin yhteiskunnan tavoin ekspertteihin ja asiantuntijaratkaisuihin. Yhteiskunnan avain-instituutiotkin tulevat kärsimään yleisestä legitimaatiokriisistä. Jo tässä ajassa on tunnistettavissa yleinen epäluulo oikeuslaitoksen monia ratkaisuja kohtaan. Asiantuntijaprofessiot pääsevät osallisiksi kritiikistä, status on lunastettava tavan takaa. Yhteiskunnassa on palava halu kontrollin ja byrokratian hillitsemiseksi, järjestelmän surkastuttamiseksi (2).

Vaikka medikalisaatio ja paramedikalisaatio ovat osin vastakkaisia, ne myös ruokkivat toisiaan: kumpikin pitää huolen siitä, että terveyden ja sairauden kysymykset ovat elämän keskipisteessä.

MITÄ VIALLA LÄÄKETIETEESSÄ?

Ihmiset alkavat yhä yleisemmin kokea, ettei tieteestä ole ollutkaan ihmiskunnan pelastajaksi. Se onkin synnyttänyt paljon ympäristöongelmia ja inhimillistä pahoinvointia. Eikä tiede osaa antaa pysyviä totuuksia, sen antamat vastaukset muuttuvat myötäänsä. Tämä kriittisyys tiedettä kohtaan ilmentyy luonnollisesti myös terveysasioissa.

Lääkkeiden sivuvaikutukset puhuttavat ja hämmentävät ihmisiä yhä enemmän. Lääkkeiden sivuvaikutusten pelko on nykyisin suuri; ehkä vain luonnonlääkkeiltä osataan odottaa täyttä puhdistavaa vaikutusta, jopa ihmeparanemista (3).

Lääkärin rooli on kiusallisen kaksijakoinen: toisaalta ymmärtäjän, toisaalta tuomarin. Lääkäri ei voi täysin rinnoin lähteä mukaan asiakkaansa kärsimykseen, vaan hänen on yhteiskunnallisen tehtäväksiannon vuoksi säilytettävä jonkinlainen välimatka ja jopa epäilys. Sairas voi kaivata nimenomaan varauksetonta ymmärrystä, johon parantaja roolinsa ristiriidattomuudessa sopii (1). Parantajien suosio on nousussa, koska asiakas on aina oikeassa -aate sopii postmoderniin aikaan. Lääkäreille onkin sälytetty varsin patriarkaalinen portinvartijan tehtävä: ihmisen pahoinvointi ei riitä tiettyjen etujen saavuttamiseksi, vaan lääkärin tulisi hahmottaa asiakkaan todellinen tila ja näin määrittää ihmisen tarpeet.

Ongelmaksi nykylääketieteessä on muodostunut erityisesti se, että siinä huomio kiinnitetään yhä pienempiin tekijöihin potilaassa, samalla hukataan ihmisen kokonaisuus (4). Siinä itse asiassa osataan hoitaa potilasta vain, kun löydetään diagnoosi, ja suuri osa potilaista oirehtii viimeisen päälle epämääräisin oirein. Monet vaihtoehtohoidot ovat tässä mielessä vahvoilla: ne eivät pilko potilasta eivätkä edellytä tältä oikeaoppisia tauteja.

Nykylääketieteessä kiinnitetään kovin vähän huomiota ihmisen omiin parantaviin voimavaroihin. Lääketieteessä kamppailussa tautia vastaan keskeisinä on kaksi asetta: kirurgia tai biokemiallinen manipulaatio. Biolääketieteellinen näkemys on perinteisesti väheksynyt subjektiivisten tekijöiden merkitystä sairastamisessa (5).

Lääketieteessä on ollut, kuten luonnollisesti tieteissä ylipäänsä, vahva tarve tukeutua objektiiviseen totuuteen, joka olisi mahdollisimman perusteellisesti verifioitu. Ei vain ole syytä uskoa käytännön lääketieteen aina perustuvan tieteelliseen tietoon. Lääketieteen käytäntöjen runsas vaihtelu eri kulttuurien välillä antaa uskoa muuhun kuin hoitovaihtoehtojen objektiiviseen, tieteeseen nojaavaan preferointiin. Lääketieteen hoitokäytännöt vaihtelevat ratkaisevasti maittain; muun muassa leikkausten yleisyys heilahtelee dramaattisesti. Suomalaisnaisen riski joutua kohdunpoistoon on kaksinkertainen verrattuna ruotsalaiseen naiseen; lisäksi Suomessa asuinpaikasta riippuen riski vaihtelee viisinkertaisesti (6). Puhakainen (7) väittää, että jo ajatus puolueettomasta ihmisen tarkastelijasta on mahdoton.

Lienee totta, että lääketiede on luonnontieteellistyessään vaarassa menettää otteen ihmisen kokemuksesta, ihmisraukan kohtaamisesta. Vieraantuminen siitä osasta ihmistä, joka ei ole tieteellisesti kosketeltavissa, ei välttämättä palvele terveyttä. Irrationaalisilla, tieteellisesti tarkastellen naiiveilla tekijöillä voi olla hyvinkin ihmisen hyvinvointia ja terveyttä tukevia vaikutuksia. Näitä vaihtoehtolääkintä ei ainakaan aliarvioi.

MIKSEIVÄT VAIHTOEHDOT KELPAA LÄÄKÄREILLE?

Useissa terapioissa, jotka sijoittuvat lääketieteen ulkopuolelle, on korostettu ihmisen subjektiivista kokemusta ja pidetty objektiivisuuden tavoitettakin sekundaarisena. Esimerkiksi homeopatiassa diagnosoijan intuitio nähdään keskeiseksi ratkaisua tehtäessä, kun lääketieteessä suljetaan teoriassa pois vaistomaisten mutu-elämysten vaikutus. Saanon (8) mukaan vaihtoehtolääkitsijät yleisesti vieroksuvat menetelmiensä ja tuotteidensa tieteellistä tutkimista ja esittävät usein jopa tieteen vastaisia kannanottoja.

Vaihtoehtolääkinnän kannattajat toivovat, että valmisteita saataisiin myyntiin ilman perusteellisia lääketieteellisiä tutkimuksia, koska ne vaativat paljon pääomaa ja lykkäävät valmisteiden myyntiä kauas tulevaisuuteen. Se antaa vaihtoehtolääkinnän kritiikille tukevan kivijalan; Saano tulkitseekin esimerkiksi homeopatian parantavan vaikutuksen pelkäksi lumevaikutukseksi, koska yhdenkään homeopaattisen valmisteen tehosta ei ole kiistatonta tieteellistä näyttöä (3).

Terveyden ylläpitämiseksi on tarjolla monenlaista vaihtoehtoa. Näiden harjoittajista osa lienee pyyteettömän kutsumuksellisia, osalla valitettavasti on enemmän markkinahenkeä kuin halua parantaa. Terveyden nimissä saatetaan myös määrätietoisesti harhauttaa asiakasta, huijata hyväuskoisia. On oikeastaan vaikeaa puhua jostain vaihtoehtohoitojen kokonaisuudesta; eri hoitomuotojen taustalla olevat käsitykset ja teoriat ihmisestä, potilaasta, terveydestä, sairaudesta, hoidon tarpeesta, luonteesta, sisällöstä ja vaikutuksista eroavat, ja siis myös hoitotyön motiivit.

Ongelmia aiheutuu, kun ajoittain vaihtoehtolääkintää markkinoidaan viittaamalla vankkoihin tutkimuksiin ja kvasitieteellisiin julkaisuihin. Kansalaisen on vaikea arvioida, onko kyse tieteen kriteerit täyttävästä tutkimuksesta vai tieteen kaapuun kätkeytyneestä näennäistutkimuksesta. Tutkimus- asetelmat yleensä paljastavat lääketieteilijälle, mistä on kyse.

Tieteellisyyden väheksymistä arveluttavampaa onkin luoda hoidon tai tuotteen markkinoinnin pohjaksi tieteellinen vaikutelma. Siinä nimenomaan harhautetaan ymmärtämättömiä. Tieteellisyys on ihmisille kova sana, edelleen, mutta sen kysymyksen edessä, mikä tutkimus täyttää tieteellisyyden kriteerit, olemme lähes koko kansa ymmärtämättömiä.

Kaupallisen vaihtoehtolääkinnän mainonnasta on löydetty yleensäkin paljon kritisoitavaa. Siinähän on osattu hyödyntää inhimillisiä heikkouksia, ihmisen alttiutta huolestua ja halua tehdä itsestään nuorekkaan kaunis ja rohkea. Mutta siinä vaihtoehtolääkintä ei ole yksin, kuten keskustelu lääkärikeskusten mainonnan etiikasta osoittaa.

PARAMEDIKALISAATIO - MEDIKALISAATION VALLATON SEURALAINEN

Uskomuslääkinnän käsitettä on tarjottu yhdeksi nimikkeeksi vaihtoehtoisille hoitomuodoille, koska ne eivät rakennu tieteellisesti testattujen tietojen vaan usein vankkojen uskomusten päälle ja niissä tunnustetaan yleisesti suggestion ja uskon vaikutus tervehtymiseen, päinvastoin kuin lääketieteessä, joka ainakin yrittää sulkea silmänsä kaikilta uskomuksilta (1).

Paramedikalisaation keskeiseksi perusvoimaksi länsimaissa voidaan nähdä ikärakenteen muutos: vanhusten määrän lisäännyttyä ovat nivelkulumat, syöpätaudit ja sydänsairaudet yleistyneet (9). Näihin ei ole helppoa parantavaa lääkitystä, ei myöskään kansantajuista selitystä - lääketiede ei ole lunastanut lupauksiaan, joita se tosin ei ole konsanaan antanutkaan (9). Sumuvuoren (10) mukaan suurin osa Suomessa syöpään sairastuneista on kokeillut jotain vaihtoehtolääkintää.

Terapialla on vanhastaan tarkoitettu taudin hoitoa. Nyt uusista erilaisista vaihtoehtoisista terapioista on tullut ehkäisevää terveydenhoitoa. Monia terapioita tarjotaan kylläkin vaivojen hoidoksi, mutta myös rentoutukseksi ja virkistykseksi. Uskomushoidoissa kiehtoo monia myös se, että ne ovat vaihtoehtoja, poikkeavat tavallisuudesta. Yhteiskunnassa on myös ilmeinen henkisyyden nälkä; siihen kiireettömät, tehokkuutta karsastavat terveysterapiat ovat omiaan (11).

Useimmat maailmankatsomuksellisesti sitoutuneet terapialiikkeet ovat pohjimmiltaan spiritualistisia. Ne pitävät henkeä ensi- ja ainetta toissijaisena. Etenkin monissa idästä vaikutteita saaneissa liikkeissä pidetään aineellista maailmaa ja esimerkiksi somaattisia sairauksia harhana tai sekundaarisina ilmiöinä. Näin parannusmetodien on oltava luonteeltaan henkisiä. Itsetuntemus, meditaatio, rituaalit ja rukous priorisoidaan lääkkeisiin nähden.

Vaihtoehtolääkintöjen ansioksi voidaan laskea se, että ne yleensä vaalivat ihmisen luontosuhdetta. Ne rohkaisevat liikkumaan luonnossa, imemään sieltä energiaa ja poimimaan yhtä ja toista, joka parhaassa tapauksessa on täynnä ravinteita. Ja esimerkiksi homeopaatin lääkkeet eivät peltoon heitettynäkään aiheuta ympäristöuhkaa; homeopaatti ansaitsisikin tässä mielessä ympäristöleiman otsaansa.

Vaihtoehtoterapioihin usein liittyvä ajatus harmoniasta sekä henkisestä kasvusta saattaa tarjota arvokkaan perustan ihmisen psyykkiselle työskentelylle itsensä kanssa. Villin vapaa kilpailu terapiamarkkinoilla johtaa siihen, ettei kuluttaja voi varmistua terapeutin ammattitaidosta. Jonkinlaisia standardeja ja koulutusvaateita tarvittaisiin toki myös vaihtoehtohoitajille.

Uskomuslääkinnän menestys perustuu osaltaan taipumukseen tehdä vääriä syy-seurauspäätelmiä ja lumevaikutukseen, plaseboon. Hoitojen hyödyllisyyden arvioiminen on paljon vaativampaa kuin yleensä oletetaan. Lumevaikutuksella rahastaminen on epäeettistä - sama vaikutus olisi saatavissa käytännössä kuluitta ja vaikutuksen ilmeneminen yksittäisellä potilaalla on osin sattumanvaraista. Mitä vaikeammasta ja ihmisen elämää haittaavasta sairaudesta on kysymys, sitä vähemmän lääkintää saisi perustaa pelkälle lumevaikutukselle.

KAKSI ERI MAAILMAAKO?

Käytännössä lääketieteen ja ei-lääketieteen rajat määrittyvät erilaisten auktoriteettien, nimenomaan tiedemaailmassa meritoituneiden henkilöiden hyväksynnän tai hyljeksinnän mukaan. Jonkin hoitomuodon positiivinen arviointi lääketieteellisessä väitöskirjassa saattaa integroida hoidon osaksi maan hoitokulttuuria (1).

Vaikka on paljon merkkejä, että lääketiede on myös rakentamassa siltaa vaihtoehtojen puolelle, on lääkärikunnan asennoituminen moneen hoitomuotoon kuitenkin pääosin negatiivista. Huvittava osoitin joidenkin lääkärien alttiudesta tuomita vaihtoehdot on suhde rekabernaatioon. Vertion ym. (12) kyselytutkimuksessa lääkäreiltä kysyttiin suhtautumista tähän tekaistuun hoitomuotoon. Lääkärikokemuksensa pohjalta neljännes vastaajista saattoi ilmoittaa, että rekabernaatio on petosta ja se tulisi kieltää. Vai onko lääkärin vaikea myöntää tietämättömyytensä?

Tieteellinen malli korostaa vaikuttavuuden selvittämistä kontrolloiduilla kokeilla, uskomuslääkintä nojaa usein tieteelliseltä todistusvoimaltaan heikkoihin tapausselostuksiin ja yksittäisten potilaiden todistuksiin. Syy-yhteyksien päättely uskomuslääkinnässä on näennäistä, eikä kuluja aiheuttavia laajoja, asianmukaisia vaikuttavuusselvityksiä ole tehty, eikä niihin yleensä haluta panostaa. Pelkkä lumevaikutus ei riitä todistukseksi hoidon tehosta.

Vaihtoehtohoidoista kaivattaisiin länsimaisin tieteellisyyskriteerein punnittua tuloksellisuustutkimusta. Ehkä yksi hankaluus onkin siinä, että usko paranemiseen on aivan keskeinen vaihtoehtohoitojen elementti. Jos se eliminoidaan, päästetään objektiivisuuden tavoittelemiseksi epäilys valloilleen, parantavat prosessit eivät käynnistykään. Siinäpä sitten epäilijä osoittaa hoidon merkityksettömyyttä, kannattaja väittää, ettei todellista hoitoa päästy tutkimaankaan. Ylitsepääsemätön tuokaan ongelma ei voi olla, jos todellista rakentavaa vuorovaikutusta lääketieteen ja vaihtoehtohoitajien välille vain tahdotaan.

Monen hoitomuodon tarkastelusta voikin uumoilla tutkimustulosta, että hyviäkin hoitotuloksia saavutetaan, jos kyseiseen hoitoon uskotaan (1). Epäilijät eivät taas hyödy käsittelystä. Rohkaisevaa on, että esimerkiksi kosketusterapioista, niiden hoitotuloksista ja aiheuttamista pettymyksistä, on viriämässä tieteellistä tutkimusta (13). Hoitomenetelmien arvioinnissa on pakko käyttää tiedettä, olipa se kuinka rajoittunut totuuden etsinnän väline hyvänsä.

Tiukan lääketieteellisen viitekehyksen omaksunut kokee lähinnä huvittaviksi ajatukset itämaisten hoitomenetelmien tunnistamista meridiaaneista tai homeopaatin käsitykset veden kyvystä muistaa. Idealistisesti voisi odottaa aikaa, jolloin olisi jotain työnjakoa ja yhteistoimintaa virallisen ja epävirallisen lääkinnän välillä. Luovimmat, ennakkoluulottomimmat innovaatiot syntyisivät vaihtoehtolääkinnän puolella; lääketiede poimisi sieltä helmet ja sisällyttäisi itseensä. Oikeastaan jotain tällaista tapahtuukin, esimerkiksi siedätyshoito on varsin lähellä homeopatiaa. Ja akupunktiota käytetään, vaikkei sen taustalla olevia meridiaaneja hyväksyttäisikään.

Esimerkiksi kiinalaisen lääketieteen harjoittajalle jo kasvot puhuvat paljon. Sairauden merkkejä on luettavissa kasvojen väristä, ihon kunnosta, ihottumien ja turvotusten paikantumisesta. Olisi varsin helppoa saada jonkinlainen käsitys kasvodiagnoosin ja tosilääketieteellisen diagnoosin korreloivuudesta vaikkapa tiettyjen tautien kohdalla. Samoin voitaisiin arvioida esimerkiksi iirisdiagnostiikan vastaavuutta nykylääketieteen diagnoosien kanssa.

Suomen sairaaloissa ei kuitenkaan olla aivan koululääketieteellisiä. Synnytyksien hoidossa oikeaoppisten lääketieteellisten hoitojen rinnalle on otettu luonnonmukaisempiakin keinoja, millä on onnistuttu vähentämään synnyttämisen teknologisuutta. Tässä onkin vähäinen esimerkki siitä, kuinka medikalisaatio saattaa ottaa myös takapakkia. Mainittu kiinalainen lääketiedekin on nostanut päätään synnytyksien hoidossa muun muassa KYS:ssä. Voisiko vastaavaa tapahtua muillakin erikoisaloilla?

PÄÄTELMIÄ

On vihjailtu, että luonnollinen selitys siihen, miksi luontaishoitoja kavahdetaan, on kapitalismi: raha ratkaisee. Jos ihmiset löytävät terveyttä vaikkapa vaahteran lehdistä, se voi tyrehdyttää rahavirtoja ja siten olla uhkana lääkemarkkinoille. Tämä lienee kuitenkin korkeintaan lääketehtailijoiden huolenaihe.

Väestön terveyden ylläpitäminen maksaa. Mitä iäkkäämpi väestö on, sitä enemmän on kustannuspaineita. Raaka ekonomisti olisi ehkä varsin tiukka terveydenhuollon kehittämisen suhteen: vain nuorten terveyteen kannattaisi työvoiman tuottavuuden kehittämiseksi panostaa suuresti. Kuitenkin jykevimmät summat menevät niiden vanhusten hoitoon, joiden elämää ei kovin paljoa saada pitkitettyä, ja sekin lisäaika maksaa huimasti. Kuolema on kalliiksi koituva vihollinen, taistelunkin se voittaa lopulta aina. Ehkä uusi terveystaloustietoisuus ja priorisointiajattelu hieman hillitsevät juoksuhautojen rakentamista sairaaloiden teho-osastoille (1).

Globaalisti ajatellen kallis länsimainen lääketiede ei ole toimiva ratkaisu huimaa vauhtia kasvavan ihmiskunnan pelastamiseksi sairauksilta. Siksipä WHO:kin on alkanut työskennellä kansanlääkinnän ja lääketieteen kanssakäymisen lisäämiseksi: muun muassa kiinalainen terveydenhuolto on pääosin kansanlääkintää, jota höystetään länsimaisen lääketieteen viisauksin. Onkin luonnollista, että maassa tukeudutaan suurelta osin vaihtoehtoiseen hoitoon, perinteiseen lääketieteeseen, uskomuslääkintään, semminkin kun sillä on saavutettu hyviä tuloksia, joita tieteellisesti on vaikea selittää (1).

Kustannuspaineisissa hyvinvointiyhteiskunnissakin on virinnyt ajatus, eikö vaihtoehtoisia hoitoja kannattaisi tukea julkisin varoin, jos niillä saavutetaan tuloksia halvemmalla. Ongelma onkin siinä, ettei uskomuslääkinnän hoitotuloksista, sen kyvyistä taltuttaa tauteja, ole ainakaan kiistatonta näyttöä. Yhteiskunnan ei voi olettaa uhraavan voimavaroja sellaiseen, josta yksiselitteisesti voi sanoa koituvan vain mielihyvää, ja vain mahdollisesti myös terveyttä. Vaihtoehtohoitojen tuloksellisuudesta kaivattaisiin objektiivisia osoituksia, paradoksaalisesti lisää tieteellisyyttä ympäristöön, joka paljolti vieroksuu tiedettä (1).

Monipuolisessa terapioiden tarjonnassa on se arvo, että kansalaiset oppivat olemaan aktiivisia ja vaatimaan hyvää terveydenhuolloltakin. Ehkä niiden tarjonta myös antaa toivoa siltä varalta, että virallinen terveydenhuolto olisi joidenkin terveysongelmien edessä voimaton. Esimerkiksi vauvaikäisten koliikin edessä lääketiede on lähes neuvoton, kun vyöhyketerapiassa pienokaisia näytään hoidetun yllättävän menestyksellisesti.

Uskomuslääkinnästä tulee haaste kuluttajajärjestöille ja -viranomaisille (14). Terveysmarkkinoilla kuluttajasuojatoiminta on kehittymätöntä. Luotettavan tiedon hankinta hoitojen hyödyistä ja haitoista virallisen terveydenhuollon ulkopuolella on jäänyt kuluttajien itsensä kontolle. Mahdollisuudet ihmisten harhaanjohtamiseen ovat otolliset.

Ihmisten valinnanvapaus ja vaihtoehtojen runsaus ovat toki rikkaus, mutteivät yksinomaan sitä. Vaihtoehtoisen lääkinnän harjoittajissa ei ole pelkkiä hyväntahtoisia nallekarhuja, vaan myös oikeita susihukkia, jotka lähinnä mielivät riistää rahat niiltä, jotka sairautensa lamauttamina ovat johdettavissa mihin tahansa (14).

Voiko lääkäristä olla nöyryyttävää kuulla, että hänen asiakkaansa käy omaa itseään ja tervehtymisuskoaan vahvistaakseen täydentävässä hoidossa? Niin voi olla. Potilailla tuskin ainakaan on suurta innostusta kertoa vaihtoehtokokemuksistaan - parantamisen maailmat mielletään yleisesti vastakkaisiksi. Lääkärin kannalta ei pitäisi moisessa olla sen kummemmin tuomittavaa kuin on siinä, että asiakas mietiskelee, rukoilee tahi pelleilee lasten kanssa, joilla kullakin on yleistä hyvinvointia edistävä vaikutus.

Parantajat suhtautuvat todennäköisesti positiivisesti asiakkaidensa virallisten terveyspalvelujen käyttöön, usein kehottavatkin siihen. Se on totisesti kavahdettavaa, jos parantaja yrittää estää sairasta hakeutumasta lääkäriin. Näinkin voi käydä, mutta perin harvoin.

Lääketieteen ja uskomuslääkinnän välinen vuoropuhelu voi parhaimmillaan johtaa selkeään työnjakoon: lääketiede leikkaa ja terapoi lääketieteellisesti diagnosoitavissa olevia, ja vaihtoehdot ahertavat yleisessä hyvinvoinnissa, ihmisten rohkaisemisessa ja tietyissä rajallisissa terveysongelmissa, joihin lääketiede ei vielä ole päässyt sisään. Moniin vaivoihin, tauteihinkin, vaihtoehtohoidot ovat omiaan; niitä voisi kokeilla ennen yhteiskunnalle kalliimpaan lääketieteelliseen käsittelyyn hakeutumista. Ikuinen ongelma on kuitenkin, kuinka potilas voi arvioida, milloin ensisijainen lääkärille hakeutuminen on tähdellistä.

Viimeisen päälle tieteellisyyteen tähtäämisessäkin on jotain elämälle vierasta. Ihmisenä olemisessa on paljon sellaista arvokasta, jonka arvoa ei voida kuunaan todistaa tieteellisen kiistattomasti. Miten esimerkiksi rukoilemisen mahdollinen positiivinen vaikutus osoitettaisiin laboratoriomaisissa, satunnaistetuissa olosuhteissa?

Lääketieteilijät eivät ole kansan ainoita auktoriteetteja, eikä niin toki kuulu ollakaan. Yleisten elämänohjeiden antajana vaihtoehtolääkitsijä on aivan yhtä pätevä kuin lääketieteen lisensiaatti, mutta niin on kyllä yhteiskuntatieteiden lisensiaattikin.

1 Tuomainen R, Myllykangas M, Elo J, Ryynänen OP. Medikalisaatio–aikamme sairaus. Tampere: Vastapaino 1999.

2 Myllykangas M, Tuomainen R. Postmoderni loikkaus modernista. Hallinnon tutkimus 1997;2:161–167.

3 Saano V. Uskomattomia hoitoja. Kirjassa: Lindeman-Viitasalo M, toim. Toden näköiset harhat. Vammala: Duodecim 1995;115–141.

4 Tuomola M. Vaihtoehtoisen terveydenhoidon perusteista. Kirjassa: Saarinen S, toim. Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa. Helsinki: Edita 1998.

5 Lyng S. Holistic health and biomedical medicine. A countersystem analysis. State New York: University of New York Press 1990.

6 Teperi J. Potilas, lääkäri ja epävarmuus lääketieteessä. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1994;31:315–317.

7 Puhakainen J. Persoonan kieltäjät. Ihmisen vapaus ja vastuu aivotutkimuksen ja lääketieteen puristuksessa. Juva: Like 1998.

8 Saano V. Lääketieteen vaihtoehdot. Duodecim 1995;111:78–84.

9 Saano V. Luonnonlääkinnän suosion taustalla olevat tarpeet. Suom Lääkäril 1993;48:3271–3275.

10 Sumuvuori H. Kansanlääkinnän asema virallisen terveydenhuollon rinnalla. Kirjassa: Hänninen O, Sumuvuori H, Meriläinen P, Vaskilampi T, toim. Kansanparannus eilen ja tänään–huomisen tutkimushaaste. Lääkintöhallituksen julkaisuja, nro 96. Helsinki 1987;111–120.

11 Aarva P. Uudet terapiat terveysmarkkinoilla. Terveyskasvatus 1994;2:12–14.

12 Vertio H, Klaukka T, Kujala S. Lääkärien suhtautuminen vaihtoehtohoitoihin. Suom Lääkäril 1995;50:2227–2229.

13 Perttula M. Kosketus vie kivun ja jännityksen. Voi Hyvin 1998;6:60–65.

14 Myllykangas M, Tuomainen R, Elo J, Ryynänen OP. Rajojen etsintää. Sairaala 1999:3–4:24–26.