Kuopion reumayhdistys, Kuopio 1986.
– valikoima kirjan runoja
Monasti elämän
rakastaminen
on vaikeaa:
kiintymys vaikuttaa usein
yksipuoliselta.
Meri on täynnä
sinua varten
– että ymmärtäisit kasvojesi
väärentyvän
ja häipyvän
muistoistakin.
Olisi jo korkea aika.
Tosin
kiirehdinpä minne tahansa,
en koskaan pääse maaliin,
ja vaikka voittaisin,
olen silti aina
häviäjien joukossa.
Kolme vain
on miehellä pelkoa:
tulevan,
nykyisen
ja menneen.
Murheiden veljeksi tahtoisin tulla;
paiskoisin kättä ja nauraisin: päivää.
Kitkerät kasvot on haavoitetulla,
herrakseen päästyään tuskin on näivää.
Luottamus kuteisiin aistien kankaan
saattanee miehen jos toisenkin lankaan.
Pilviä tutkimaan en silti kiidä.
En ole oppeja haukkonut taivaan.
Tiedän: ei lintukaan vaivoitta liidä.
Punaista mattoa eestäni raivaan.
Peli on lopussa.
Lankoja kelaan.
Päätän viel’ hopussa:
toistekin pelaan.
Kuoli rehellinen rotta:
puhui raukka liian totta.
Tuosta sulle tunnonvaivat,
haudastaan jos esiin kaivat.
’Mitä on rakkaus?’, kiinnostaa kättä.
’Käsite jäänyt on käsittämättä.
Lieköhän tunne, kun itsensä laittaa
kouraan saa toiseen ja sormensa taittaa
tiukasti kiinni ystävään toiseen.
Siitä ei luopuisi, uppois’ vaikk’ moiseen.
Tuolloin ain’ autuain tunne on mulla;
tuollais’na rakkaus sais’ luokseni tulla.’
Ihmiselämäkin on puu.
Se juurtuu
kiinteäksi osaksi näkymätöntä
maan perustaa.
Tavoitellessaan valoa
se levittäytyy – näyttäytyy
osoituksena kauneuden voimasta.
Arvoituksellisesti
yö voi myrskyineen kiskoa sen
kukoistuksestaan
muistuttamaan menneen merkityksestä.
Olen aikeissa lähteä
sotaan;
enää täytyisi päättää,
kumpi puoli on oikeassa.
Suuret uhrauksemme
sammuttavat
meistä arvostelukyvyn.
Kyynel
on sidottava
ikuiseen oikeaan.
Jos jumala uskoo
luoneensa meidät,
suotakoon hänelle se oikeus.
Mutta jos hän tahtoo riistää
meiltä meidän elämäämme,
luokaamme
uusi jumala.
Jäykistyvätkö
kirjan muottiin
kaikkivaltiaat,
jotka voivat muuttaa
menneisyydenkin?
Tiedänhän toki,
että maailma on luotu
minua varten,
mutta mitä varten
minä olen?
Anna kätesi
käteeni.
Koitetaan sovittaa
niiden elämänviivat
yhteen.
Kun on leikkitoveri,
pakkanenkin maistuu.
Rutista minua tiukasti,
että huomaan
meidän olevan
unta.
Pelkkä elämä
koskee.
Parhainta on, kun
elämä koskee elämää.
Jos valta olisi,
viiltäisin elämän kahtia:
hyvään ja pahaan.
Pahan paistaisin rapeaksi
ja nauttisin nälkääni,
vaikka piispa minut
tuomitsisikin.
Usein
ihminen arvioi asemansa
toisen silmistä,
joissa
todellisuus taittuu.
Kuljen elämäni yli
yrittäen jättää
puhtaita jalanjälkiä.
Elämälle annetut
lupaukset
herkästi hukkuvat
realiteettien suohon.
Avasin kaihtimet
ja näin koiran jäävän
auton alle.
Ketä syyttää:
koiran holtitonta isäntää,
tarkkaamatonta ajajaa
vai minua,
kun avasin.
Näimme saman koiran.
Minua se nuolaisi
hyväntahtoisesti,
sinua se
oli purra.
Kiipesin koivuun
ja koin:
maailmaa riittää.
Riittäisipä valtaa
istua koivussa.
Kevätaurinko
sulattaa
pettymyksenkin.
Pohjimmiltaan
ihminen hymyilee.
Opimme sen
vain peittämään.
Tässä on minun elämäntyöni,
tässä on uhrini.
Tuomitkaa,
että en turhaan
vuotaisi.