Raimo Tuomainen:
Runoitse miellettyä.
Kuopion
reumayhdistys, Kuopio 1986.
- valikoima kirjan runoja
Monasti elämän
rakastaminen
on vaikeaa:
kiintymys vaikuttaa
usein
yksipuoliselta.
Meri on täynnä
sinua varten
- että ymmärtäisit kasvojesi
väärentyvän
ja häipyvän
muistoistakin.
Olisi jo korkea aika.
Tosin
kiirehdinpä minne
tahansa,
en koskaan pääse
maaliin,
ja vaikka voittaisin,
olen silti aina
häviäjien
joukossa.
Kolme vain
on miehellä pelkoa:
tulevan,
nykyisen
ja
menneen.
Murheiden veljeksi tahtoisin tulla;
paiskoisin kättä ja nauraisin: päivää.
Kitkerät kasvot on haavoitetulla,
herrakseen päästyään tuskin on näivää.
Luottamus kuteisiin aistien kankaan
saattanee miehen jos toisenkin lankaan.
Pilviä tutkimaan en silti kiidä.
En ole oppeja haukkonut taivaan.
Tiedän: ei lintukaan vaivoitta liidä.
Punaista mattoa eestäni raivaan.
Peli on lopussa.
Lankoja kelaan.
Päätän viel’ hopussa:
toistekin pelaan.
Kuoli rehellinen
rotta:
puhui
raukka liian totta.
Tuosta sulle tunnonvaivat,
haudastaan
jos esiin kaivat.
’Mitä on rakkaus?’,
kiinnostaa kättä.
’Käsite jäänyt on
käsittämättä.
Lieköhän tunne, kun
itsensä laittaa
kouraan saa toiseen
ja sormensa taittaa
tiukasti
kiinni ystävään toiseen.
Siitä ei luopuisi, uppois’ vaikk’ moiseen.
Tuolloin ain’ autuain tunne on mulla;
tuollais’na rakkaus sais’
luokseni tulla.’
Ihmiselämäkin on puu.
Se juurtuu
kiinteäksi osaksi
näkymätöntä
maan
perustaa.
Tavoitellessaan valoa
se levittäytyy –
näyttäytyy
osoituksena
kauneuden voimasta.
Arvoituksellisesti
yö voi myrskyineen
kiskoa sen
kukoistuksestaan
muistuttamaan
menneen merkityksestä.
Olen aikeissa lähteä
sotaan;
enää täytyisi päättää,
kumpi puoli on oikeassa.
Suuret uhrauksemme
sammuttavat
meistä arvostelukyvyn.
Kyynel
on sidottava
ikuiseen oikeaan.
Jos jumala uskoo
luoneensa meidät,
suotakoon hänelle se oikeus.
Mutta jos hän tahtoo riistää
meiltä meidän elämäämme,
luokaamme
uusi jumala.
Jäykistyvätkö
kirjan muottiin
kaikkivaltiaat,
jotka voivat muuttaa
menneisyydenkin?
Tiedänhän toki,
että maailma on luotu
minua varten,
mutta mitä varten
minä olen?
Anna kätesi
käteeni.
Koitetaan sovittaa
niiden elämänviivat
yhteen.
Kun on leikkitoveri,
pakkanenkin maistuu.
Rutista minua tiukasti,
että huomaan
meidän olevan
unta.
Pelkkä elämä
koskee.
Parhainta on, kun
elämä koskee elämää.
Jos valta olisi,
viiltäisin elämän kahtia:
hyvään ja pahaan.
Pahan paistaisin rapeaksi
ja nauttisin nälkääni,
vaikka piispa minut
tuomitsisikin.
Usein
ihminen arvioi asemansa
toisen silmistä,
joissa
todellisuus taittuu.
Kuljen elämäni yli
yrittäen jättää
puhtaita jalanjälkiä.
Elämälle annetut
lupaukset
herkästi hukkuvat
realiteettien suohon.
Avasin kaihtimet
ja näin koiran jäävän
auton alle.
Ketä syyttää:
koiran holtitonta isäntää,
tarkkaamatonta ajajaa
vai minua,
kun avasin.
Näimme saman koiran.
Minua se nuolaisi
hyväntahtoisesti,
sinua se
oli purra.
Kiipesin koivuun
ja koin:
maailmaa riittää.
Riittäisipä valtaa
istua koivussa.
Kevätaurinko
sulattaa
pettymyksenkin.
Pohjimmiltaan
ihminen hymyilee.
Opimme sen
vain peittämään.
Tässä on minun elämäntyöni,
tässä on uhrini.
Tuomitkaa,
että en turhaan
vuotaisi.