Raimo Tuomainen

Tehokas elämä - medikalisaatiota uupumukseen

Lääkärilehti 1/2002, s. 83 - 87

Länsimaiset yhteiskunnat ovat valikoivia ja syrjäyttäviä. Työmarkkinat arvostavat tehokkuutta ja nuorekkuutta: työn rytmi ja teho ovat moninkertaistuneet. Suorittamisesta on tullut narsistinen avainsana paitsi työelämässä myös vapaa-ajan harrasteissa, kiireen epidemia on levinnyt. Ihminen on medikalisoituneessa kulttuurissamme oppinut lääkitsemään oireitaan, myös modernin ihmisen perusoireistoa: uupumusta. Lääketiede ei ole terveellinen perusta, johon modernin elämän väsyttämän tulisi nojata. Ihmisille olisi hyväksi nähdä itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta ja uskoa johonkin positiiviseen, vaikka harmittomiin uskomuksiin, joista kumpuaa voimaa ja uskallusta.

Seuraavassa on ote Artisti-lehden lääkäripalstalta: Vaikka olen nuori, olen esiintynyt monenlaisessa tilaisuudessa ja levyttänyt menestyksellisesti. Olen huolissani siitä, että esiintyminen suurissa laulukilpailuissa, kuten Eurovision laulukilpailuissa, aiheuttaa runsasta sydämen tykytystä, mikrofonikäden kiusallista tärinää ja hikoamista, kireyttä äänihuulissa, oudon tunteen vatsassa sekä ikään kuin pyörryttämistä. Mikä minua vaivaa? Tällaista ei ole normaalioloissa ilmennyt, esimerkiksi koulun laulu-kilpailuissa kaikki on mennyt hyvin. Nimim. Urako katkolla?

Kyseessä on varsin yleinen Savolaisen syndrooma, jossa tyypillisiä ovat juuri kuvaamasi oireet esiintyvän taiteilijan urakehityksen kannalta merkittävissä kilpailutilanteissa, samaa syndroomaa esiintyy muun muassa tieteentekijöillä väitöstilaisuuksien yhteydessä. Savolaisen syndroomaa on hoidettu menestyksellisesti beetasalpaajilla. Kehotan nimimerkkiä hakeutumaan lääkärin vastaanotolle. Gösta Savolainen, LT.

Tässä fiktiivisessä esimerkissä kiteytyy nykyajan kansalaisen ja lääkärin perusongelmisto. Kunnianhimo ja ulkoiset paineet johtavat ihmisen ylittämään itsensä, tästä johtuva oireilu ja epävarmuus pitäisi saada lääketieteen hallintaan. Lääkärit ovat palvelualttiita, ja kaikkein mieluisinta on saada nimetä ikioma terveysongelma. Eiköhän lääkekin löydy.

KILPAILEVA TEHOYHTEISKUNTA

Kun teknologian huikean kehittymisen piti vapauttaa ihminen kiireestä, todellisuudessa se on merkinnyt yhä tiukempaa kamppailua ajan riittämättömyyttä vastaan. Sitä mukaa kuin esimerkiksi toimistotyö on näennäisesti helpottunut uusien atk-sovellusten, ohjelmien ja laitteiden avulla, tehokkuusodotukset ovat kasvaneet vähintäänkin yhtä matkaa.

Työelämässä ja myös vapaa-ajalla on vallalla perusmalttamattomuus: kaiken toivotaan olevan valmista oitis, vähäinenkin odottelu vaikkapa mikron äärellä tuntuu ajan hukkaamiselta ja kuluttavalta. Laitemarkkinoijat ovat trendistä mielissään, onhan tarve hankkia tuliteriä laitteita, joiden toimintaa ei tarvitse odottaa onnettoman pitkää aikaa. Ja kymmenen vuotta sitten tuosta pitkästä ajastakaan tuskin osasi haaveilla.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat nykyisellään voimakkaasti valikoivia ja syrjäyttäviä. Hyvin keskeinen syrjäytymisen muoto on työmarkkinoilta syrjäytyminen. Muita tärkeitä syrjäytymisen alueita ovat koulutus-, kulutus- ja asuntomarkkinoilta syrjäytyminen sekä syrjäytyminen sosiaalisista verkostoista ja osallistumisesta.

Yhteisötasolla länsimaissa orientoidutaan voimakkaasti taloudellisesti mitattavan hyvinvoinnin maksimointiin. Kansantaloudellista näkökulmaa valtakunnan tason päätöksissä ei voi sivuuttaa. Käytännössä se merkitsee bruttokansantuotteen, tuotantovolyymin, kulutuksen ja kilpailukyvyn korostumista poliittisessa tavoitteenasettelussa (1).

Tavaramarkkinat perustuvat kilpailun ideaaliin. Kuluttajille on tarjolla laadultaan ja hinnaltaan kilpailevia vaihtoehtoja, joista parhaat ajan myötä menestyvät, heikoimmat taas syrjäytyvät markkinoilta. Myös ihmisten välisissä suhteissa ja järjestymisessä on huomattavan paljon kilpailua. Koululaitos perustuu yleisesti sivistävän tehtävänsä ohella ajatukseen kyvykkäimpien yksilöiden valikoitumisesta hierarkkisesti korkeimman opetuksen piiriin. Myös työmarkkinat kilpailuttavat osallistujiaan; ideaalien mukaan menestyksekäs työ edesauttaa korkean statuksen saavuttamista ja arvotetaan riittävällä rahalla (1).

Kilpailun tuloksellisuus on nähtävissä äärimmillään erityisissä kilpailuharrasteissa, kuten urheilussa. Erilaiset kilpailutilanteet johtavat aivan ilmeiseen suoritustason kasvuun, kyvykkäät yksilöt ylittävät itsensä. Valitettavasti kiivaalla kilpailulla on myös vakava puolensa: kilpailussa on aina suuri häviäjien, turhautuneiden ja syrjäytyneiden joukko.

TYÖTULOS TEKIJÄSTÄ IRTI

Työelämässä on käynnissä huomattava rakenteellinen muutos. Teknisen kehityksen myötä vähäistä koulutusta ja ammattitaitoa vaativia aloja on hävinnyt ja sijaan on tullut ammatteja, joissa vaaditaan modernien työtapojen hallintaa. Keskeinen sosiaaliseen toimintaan osallistuminen, työnteko, on tullut yhä vaativammaksi.

Työmarkkinat arvostavat tehokkuutta, yhä enemmän luovuutta ja nuorekkuutta. Nyt aiempi työkokemus voi yhtä äkkiä muuttua arvottomaksi; nuoruus ja uusiutumiskyky ovat arvossa (2). Tämä heijastuu myös ihmisten käyttäytymisessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tätä nuoruuden ihannointia on hyödynnetty kaupallisesti, tuotteita tarjotaan estämään iän mukana tulevaa elimistön rappeutumista (3). Taistelussa vanhenemista vastaan kuntoliikunta on mainio väline (2). Yhdysvalloissa tieteilijät ja yleisö näyttävät kiihottuvan juuri vanhenemista jarruttavista innovaatioista. 90-luvulla kohua ja valtaisia odotuksia on herättänyt muun muassa melatoniini: sen on uskottu hidastavan vanhenemista ratkaisevasti (4).

Työn rytmi ja teho ovat moninkertaistuneet. Heikkilä (5) on kärjistänyt, että ennen työ oli ihmistä varten, nyt ihminen työtä varten: työnarkomaniasta on tullut edellytys varmuudelle työpaikasta.

Hyvin koulutetunkaan työhön pääsy ei ole itsestäänselvyys. Työn saaminen ja työssä pysyminen edellyttävät omistautumista ja sitoutumista: tulosta. Ihminen, joka ei ole menettänyt toivoaan täysipainoisesta osallistumisesta tuotantoelämään, voi rakentaa identiteettiään paljolti työuransa ja kasvattajana olemisensa varaan. Vaikka hän näin on suhteessa työ- ja perheyhteisöönsä, niiden osa, hän individualistisuutta korostavassa kilpailuyhteiskunnassa on sitä nimenomaan yksilönä. Hänen asemansa on alati kyseenalaistettavissa, koska tuotanto- ja perherakenteet ovat käymistilassa. Hänellä on aina kilpailijoita (1).

Moderni työelämä edellyttää alituista suoriutumisvalmiutta ja energisyyttä, kykyä pinnistää - näitä avuja liikunta jalostaa. Liikuntaa harrastamatonta työntekijääkin voivat määrätietoiset firmat pitää riskisijoituksena. Kuka voi uskoa firman edun ihmiselle, joka ei huoli edes omasta terveydestään (2)?

Työpäivästä selvitäkseen monet lääkitsevät itseään kahvilla, usein kohtuuttomilla kuppimäärillä. Kofeiini ja muut kahvin sisältämät piristeet antavat kummasti tehoa päivään ja mahdollistavat ahkeroinnin yli ihmisen luonnollisten voimavarojen. Onneksi Suomessa on vielä lähinnä poikkeuksellista amerikkalainen jupin noidankehä: piristäviä päivään, rauhoittavia yötä vasten. Siihen suuntaan ollaan valitettavasti matkalla, ellei elämän tehostamisen suuntaa määrätietoisesti taiteta.

KUN AIKA EI RIITÄ MIHINKÄÄN

Suorittamisesta ja suoriutumisesta on tullut narsistisia avainsanoja paitsi työelämässä myös vapaa-ajan harrasteissa. Ei riitä, että ihminen suoriutuu opinnoista menestyksellisesti ja saa hyvän työpaikan, jossa ura ehkä etenee nousujohteisesti. Vapaa-aikaa sävyttää kunnianhimoinen lahjakkuuksien osoittamisen vietti, tekeminen ja meneminen ovat peitonneet olemisen ja levon.

Suorittamisen vimmalla on hintansa. Siitä kärsii ensinnäkin perhepiiri. Valitettavan moni lapsi on vailla kasvua vahvistavaa vuorovaikutusta, kun vanhempi on vain teoriassa vanhempi. Toinen latistava esimerkki on perheen yhteinen harrastus, jossa vanhemmat lietsovat lapsen kunnianhimoa ja suoriutumisen tarvetta, niin sanotusti tukevat ja rohkaisevat.

Kiireessä moni rakentava vuorovaikutus jää kokematta. Pysähtymisen ja pelkän olemisen puute ehkäisee myös ihmisen omaa henkistä kasvua. Kun ei ole aikaa olla kasvotuksin itsensä kanssa, jää paitsi monta kyseenalaistusta, luovaa ideaa ja itsetiedostusta. Liika suoriutuminen voi olla henkistä riutumista.

Mallikelpoisen kansalaisen osaksi on tulossa tehokas puurtaminen työnantajan asettamien tavoitteiden eteen, perus- ja täydennyskoulutuksista suoriutuminen sekä ansioituminen harrasteissa: jaksaminen. Tuleeko sitten uupuneiden ja syrjäytyneiden tehtäväksi hullujen loistoideoiden oivaltaminen, systeemin kyseenalaistaminen ja eettisesti oikeampien ratkaisujen haku? Entä kuka antaa rakkauden puolisoille ja kasvaville?

Liikkuvan rahamäärän ja toiminnallisuuden kasvu on ilmeistä yhteiskunnassamme. Jos rakkauden ja välittämisen määrä olisi mitattavissa, kehitys tässä suhteessa voisi osoittaa hälyttäviä lukemia.

Tehokkaasti elävä ihminen joutuu tukahduttamaan itsestään paljon ihmiselle luontaisesti kuuluvia ominaisuuksia: joutilaisuuden ja läheisyyden tarpeitaan. Tämä ei voi olla heijastumatta yleiseen hyvinvointiin, vaan kaivertaa huomaamatta ihmisen sisintä. Siinä on kovettumisen uhka. Usein ihminen myös ylittää omat voimavaransa, mikä ajoittaisena ilmiönä on rajat rikkovaa ja vahvistavaa, mutta kroonisena syöksee vääjäämättä uupumukseen.

TURHA UNI

Aktiivisuutta palvovalle ajattelullemme on tunnusomaista väheksyvä suhtautuminen uneen: se nähdään ajan haaskaukseksi ja sen pituutta halutaan lyhentää. Halutaan elämää, josta jälkeen jää muistoja ja saavutuksia.

Yhtenä tehoyhteiskunnan pahoinvointia masinoivana tekijänä on kollektiivinen univelka. Univajeisen suoriutumisyhteiskunnan pelastuksena tarvitaan medikalisaatiota. Esimerkiksi Suomen työvoimasta vähintään tunnin jatkuvassa univelassa elää yli puolet (6). Kun vireystila kärsii ja ihmisen pitäisi etenkin tietointensiivisessä työssä hallita ajatuksensa mestarillisesti, seurauksena on uupumus, joka edellyttää pään säätöä. Sen sijaan, että ihmiset suostuisivat nauttimaan reilusta yöunesta ja kritisoisivat työnantajien kiristyviä tehokkuusvaatimuksia, säätelevät he vireyttään ja tunnetilojaan kemiallisesti.

Huolestuttavaa on se, että medikalisaatiossa keskeisin ammattikunta, lääkärit, on erityisen sopeutunut univelkaiseen työskentelyyn. Moni lääkäri on korostanut, että kun kyse on hengestä ja terveydestä, unisinkin terästyy. Mutta tiedostaako tokkurainen aina, milloin kyse on hengestä tai on riski pysyvästä terveyden menettämisestä? Terveydenhuollossa syntyy jatkuvasti hoitovirheitä, joiden yhteiskunnallinen lasku on huomattava, eikä univelkaisuus ainakaan helpota tilannetta.

Monen kohtalona ja velvollisuutena on uhrata luonnollinen vuorokausirytmi, yhteiskunnan toiminnasta ei kerta kaikkiaan tulisi mitään ilman moista uhrihenkeä. Mutta etenkin nuorekkaaseen urbaanikulttuuriin kuuluu myös sisukas juhlistaminen, erityisesti niinä tunteina, jolloin elimistössä kuuluisi olla paljon melatoniinia ja keho olisi valmis voimavarojen uusintamiseen. Huippu-urheilijoille sentään on tullut selväksi levon ehdottomuus, mutta itseään virittelevät kansalaiset vanhentavat kroonisella unen puutteella itsensä ennenaikaisesti, vaikka useimmiten ihannoivat pysyvää nuorekkuutta.

MEDIKALISAATIOON NOJAAVA IHMINEN

Medikalisaatio on yksi länsimaisen kulttuurin megatrendi. Yksilötasolla medikalisaatio merkitsee yhä useampien elämän ominaisuuksien ja poikkeavuuksien selittämistä lääketieteellisesti terveys-sairausakselilla. Rajankäynti lääketieteellisen ongelman ja normaaliin vaihteluun kuuluvan ilmiön välillä on käynyt hiuksenhienoksi, ettei sitä käytännössä enää kyetä hahmottamaankaan. Niinpä sellaisia normaaleina pidettyjä ilmiöitä, kuten vanhenemista, ujoutta tahi väsymystä, on alettu silmäillä lääketieteellisesti ja pitää ongelmina, joihin tarjotaan hoitoa.

Ihminen on medikalisoituneessa kulttuurissamme oppinut lääkitsemään oireitaan. Uupumus on modernin suoriutuvan ihmisen perusoireistoja. Siitä on tehty tautitila, vaikka useimmiten tautisia eivät suinkaan ole ihmisen psyyke ja keho, kun ne kapinoivat kohtaloaan vastaan. Sairas on tilanne, jossa ihminen joutuu olemaan. Etenkin, jos ihmisellä ei ole edes ajoittain vapauttavia kokemuksia itsensä toteuttamisesta ja kuulumisesta ihmissuhdeverkostoon, jonka osana saa olla heikkonakin, pahoinvointi on tervettä: elämän on muututtava.

Sairauden rajan vetämisen sopimuksenvaraisuus korostuu mielenterveysongelmien yhteydessä. Sopimuksenvaraisuus jättää aina tilaa tarkoituksenmukaisuudelle. Paitsi kontrollin tarpeet myös taloudelliset syyt voivat vaikuttaa rajanvetoon. 1990-luvun alussa työuupumus nähtiin osin psykiatripiireissäkin pääosin muuksi kuin lääketieteelliseksi ongelmaksi. Vuosikymmenen kuluessa ongelma on kuitenkin saanut vahvan lääketieteellisen leiman. Työuupumuksen esillenosto ja medikalisaatio on sopinut hyvin yhteen ay-liikkeen edunajopolitiikkaan. 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla joissakin OAJ:n tilaisuuksissa valiteltiin ammattijärjestölehden hehkutusta työuupumuksella: valitettiin, että ammattijärjestö luo kuvaa, ettei opettaja ole oikea opettaja, ellei hän koe työuupumusta. Medikalisaatiolle oli ilmeinen tilaus (7).

Medikalisaatio on sopiva kilpailuyhteiskunnan tuki, koska sen voi liittää elämänkaaren mittaiseen tulosajatteluun. Individualistisessa kilpailuyhteiskunnassa yksilön tehtäväksi ei niinkään koidu maksimoida hyvää oloaan vaan tulostaan elämän kilpa-areenoilla. Hyvä terveys kasvattaa todennäköisyyttä pärjätä. Kuitenkin kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa terveyden vaje ja jäänti syystä tai toisesta kamppailun ulkopuolelle voi aiheuttaa lamauttavan tilan, joka näkyy kyvyttömyytenä löytää sosiaalista roolia ja elämän tarkoitusta. Se voi laukaista pahimmillaan itsemurhan.

Crawfordin (8) mukaan merkittäväksi vaikuttajaksi suhtautumisessa terveyteen on tullut terveysaate (healthism), joka tarjoaa illuusion, että yksilöt voivat kontrolloida omaa terveyttään ja että oman terveyden edistäminen tyydyttää mitä moninaisimpia ihmisen tarpeita. Projisoimalla kaiken yksilötason ratkaisuihin terveysaate käytännössä toimii dominoivan ideologian edesauttajana, koska se depolitisoi, tyrehdyttää yhteisötasoisen kritiikin. Näin on, vaikka terveysaate useinkin liittyy holistiseen katsomuskantaan, jossa yksilöä halutaan tarkastella osana suurempaa kokonaisuutta.

Terveysaate voi nostattaa syyllisyyttä, mutta toisaalta lääketiede on saanut perinnöksi uskonnon keskeisen tehtävän syyllisyyden poistajana ja armon tuojana. Hyvien tohtoreiden vapauttava sanoma on, ettemme lopultakaan ole itse vastuussa virheistämme ja heikkouksistamme. Olipa kyseessä juopottelu, syöpöttely tai vaikkapa holtiton seksi, aina ratkaisu löytyy lääketieteestä. Ei ole enää seitsemää kuolemansyntiä, on vain oireyhtymiä, jotka palautuvat geeniperimäämme. En minä, vaan geenini minussa (9).

Syntejämme ei enää tarvitse ottaa pois rippituolissa: tieteen aikakaudella armon välikappaleena on lääkärintodistus. Se antaa yhteiskunnallisen hyväksynnän epäonnistumisillemme ja heikkouksillemme (9). Mutta olemmeko liiallisella tehokkuusajattelulla vieraantumassa ihmisluonnosta, jossa ikääntyvän ihmisen tai sairaan on vaikea tiedostaa omaa arvokkuuttaan (10)?

Haasteeksi 2000-luvulla ovat nousemassa kulutus- ja tietoyhteiskunnan postpatologiat, niiden syiden ja seurausten analysointi. Yhä enemmän tietoon ja sen hallintaan nojaavassa yhteiskunnassa selviytymiseen liittyy omia erityisiä terveysongelmia, jotka ovat vieraita perinteiselle elämänmuodolle. Ne näkyvät terveyspalvelujärjestelmää kuormittavina psykofyysisenä pahoinvointina, päihteiden käyttönä ja yksinäisyyden tunteena. On varottava lääkitsemästä näitä vaivoja lääketieteellisesti; pillerit on haettava muualta (11).

Rauhala (12) on kritisoinut tiukasti mielen medikalisointia. Hän toteaa, että monissa tapauksissa surkea elämäntilanne syöttää ihmisen maailmankuvaan niin vahvaa negatiivista aineistoa, joista ilman mitään sielun tai aivojen sairautta kehkeytyy huolta, pelkoa, ahdistusta, katkeruutta, tuskaa ja epätoivoa. Sitten tuota maailmakuvan epäsuotuisuutta kutsutaan medikalisoivasti mielisairaudeksi. Olennaista kuitenkin on, että raskaat kokemukset ovat alkuperäisempiä, sairaus niille jälkikäteen annettu epäonnistunut nimi.

Yhteiskunnassa käytävä kilpailu on tiivistymässä. Terveys ja kilpailumenestys korreloivat positiivisesti. Näin medikalisaatio tukee ainakin aineellisesti hyvinvoinnin kasvua. On kuitenkin syytä asettaa kyseenalaiseksi medikalisaation vaikutus henkiseen hyvinvointiin. Uhkavisiona on, että medikalisoituminen vahvistaa polarisaatiota - väestö jakautuu medikalisoituneisiin menestyjiin ja syrjäytyneisiin.

PYSÄHTYMISEN ARVO

Elämme kuin kiihkeässä toimintaelokuvassa, varastamme aikaa unelta ja suoriudumme yliaktiivisesti töissämme ja vapaa-ajalla. Kiireen epidemia on levinnyt läpi sivistyneen maailman. Hektisessä kulttuurissa ei arvosteta asioiden syvällistä pohdiskelua ja jarruttelua vaan nopeaa menoa ja pikatulosta (6).

Maallistuminen on irrottanut yksilön palvelemasta jumalaa. Ylikorostettu kilpailuhenki on joskus saattanut ihmisen palvelemaan lähinnä omia tarpeitaan, tuntemaan itsensä ympäristönsä vastakohdaksi. Tällainen yli-individualisoituminen ei anna sijaa nöyrtymiselle, minkä voi hyvin luokitella puutteeksi yksilön psykosfäärissä. Ihminen on nimenomaan nojaava ihminen, vaikka yksilöllisyyden liturgiat kireässä kilpailuhenkisessä markkinayhteiskunnassa koreasti raikuvatkin; yksilö uupuu yksin (13).

Sironen (14) on lausunut, että se jumaluus, jota terveysintoilulla palvotaan, ei ole hyvyyden, ei edes kauneuden jumala. Hänen mukaansa länsimainen ihminen lienee vieraantunut alkuperäisestä jo niin, että on suostunut välineellistämään itsensä turhamaisuuksien jumalten ruoaksi.

Jopa vaipuminen vuoteenomaksi, irtaantuminen funktionalistisesta terveydestä, toiminnasta yhteiskunnan rattaana, voi asettaa ihmisen uusien mahdollisuuksien eteen. Sairaus saattaa antaa yksilölle tilaisuuden kohdata omat ajatukset ja arvioida tarkoin omien arvojen ja elämänsisällön oleellisuutta. Menestyvyys ja toimintakykyisyyskin voivat olla ongelmallisia: ihmisen puurtaminen on palkitsevaa ja palkitsevasta tulee itsetarkoitus. Toiminnallisuuden palkitsemisen oravanpyörä voi olla esteenä sosiaalisen ja persoonallisen kehityksen jatkumiselle.

Monia terapioita tarjotaan kylläkin vaivojen hoidoksi, mutta myös rentoutukseksi ja virkistykseksi. Vaihtoehtoterapioissa kiehtoo monia myös nimenomaan se, että ne ovat vaihtoehtoja, tavallisuudesta poikkeavia. Yhteiskunnassamme on myös ilmeinen henkisyyden nälkä; siihen kiireettömät tehokkuutta tavoittelemattomat terveysterapiat ovat omiaan (15).

PARAMEDIKALISAATION TILAUS

Lääketieteen jalostuminen ja medikalisaation vahvistuminen eivät ole terveellinen perusta, johon modernin elämän väsyttämän tulisi nojata. Lääketiede ei koskaan hoida todellista ongelmaa: huonoon elämäntilanteeseen ja virheellisiin arvoihin ei ole oikomishoitoa. Lääketiede voi lähinnä poistaa oireita, jolloin ihminen saattaa jatkaa oravanpyörässään entiseen malliin.

Pikemminkin paramedikalisaatiota, vaihtoehtohoitojen vahvistumista, tulisi tarjota nykyajan ihmiselle. Vaikka vaihtoehtohoidoissa on paljon lieveilmiöitä (16), monen terapian lähtökohta on arkiajattelua kyseenalaistava. Uskomushoitojen uskomukset voivat kaikessa irrationaalisuudessaan tarjota vahvaa elämänuskoa, ja terapioiden henkis-hengelliset opit antavat elämänsisältöä, vaihtoehdon moderniin tieteen sävyttämään menestyksen etiikkaan.

Tieteellisistä lähtökohdista uskonnot ja uskomushoidot ovat kollektiivista tyhmyyttä. Niiden viisaus onkin jossain tieteellistä pintaa syvemmällä. Niille on vaikea löytää objektiivista arvoa, sen aistivat lähinnä ihmiset, jotka niihin ovat jääneet koukkuun. Lääketiede on totuuksineen sidottu verifioitavaan, uskomuslääkintä voi ottaa vakavasti senkin, mikä ei ole tieteellisesti todistettavissa.

On huolestuttavaa, jos biolääketieteellisistä tosioista on tullut ainoa mahdollinen selitystapa, ainoa totuuden lähde ja siten myös vahva uskonasia. Myös lääkärin on kriittisesti tarkasteltava uskoaan. Biolääketieteellisten tutkimusmenetelmien kehittäminen ei takaa potilaiden hoidon tulosten paranemista, jokainen muutos ei ole edistystä. (17)

Onko potilaalle hyötyä vaikkapa käynnistä homeopaatin vastaanotolla? Tämä on aivan eri kysymys kuin se, onko homeopaattisilla valmisteilla farmakologista vaikutusta. Tuskin monet vastustavat kirkon perheterapiaakaan sillä perusteella, ettei jumalasta ole kiistatonta näyttöä. Useilla terveyskeskustasoisilla potilailla fyysiset vaivat talttuvat itsestään ja monilla on elämäntilanteeseen liittyvää oireilua, jonka kohdalla on yksi lysti, saavatko nämä potilaat tukea lääkäriltä, terveydenhoitajalta, vaihtoehtohoitajalta tai papilta (18).

LOPPUSANAT

Mullistava tekninen kehitys on trimmannut ihmisestä anomisen. Uusi ihminen on tavaran kautta esineellistyvä, joka tosin osaa elää tässä ja nyt, mutta vain tavaran avulla. Teknoihmiselle tekniikasta on tullut peruselinympäristö ja teknostressistä perussairaus, josta työuupumus on tyypillinen muoto. Tiedonsiirto on muuttumassa teknoihmisen silmin ihmissuhteeksi. Jopa intiimejä ihmissuhteitaankin hän on alkanut vaihtaa teknoerotiikkaan (19).

Lääketieteen perusepiteettejä ovat objektiivisuus ja arvoneutraalius. Sen tehtävä ei ole arvottaa kulttuureja eikä kyseenalaistaa vallitsevia sosiaalisia totuuksia. Monen vaihtoehtoterapian ydinajatus on vastustaa individualistista kulttuuria, joten ne ovat kilpailuaatteen antiteesejä. Ne tunnustavat ihmisen moniulotteisuuden.

Potilas-lääkärisuhteen merkitystä tulee korostaa. Medikalisaation mukanaan tuoma uhka on biolääketieteen yksipuolisuus ja se, miten voidaan säilyttää humanismi lääkärin työssä (20). Vaikka lääkärin praktiikan perustana ovat lääketieteelliset totuudet, käytännössä lääkärinkään työ ei onnistu vain tieteeseen nojautumalla. On tunnustettava, että se on parhaimmillaan tietojen, tottumusten ja uskomusten yhdistelmä.

Niin pitkään kuin kulttuurimme perusvoimana on kilpailun henki, kansanterveydellisesti keskeisimmät ongelmat juontavat ihmisen onttoudesta, kyvyttömyydestä kuulua yhteen ja vain olla. Ihmisille olisi hyväksi löytää keinoja nähdä itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta ja uskoa johonkin positiiviseen, vaikka harmittomiin uskomuksiin, joista kumpuaa voimaa ja uskallusta.

Kulttuurinen evoluutio ei tulle loputtomiin nojautumaan kollektiiviseen menestymisen tavoitteluun, jonka avaininstituutiona on nykymuotoinen tiede. Kilpailuun uupunut ei tarvitse lääketiedettä vaan toisinajattelua ja aikaa, joka ei kulu loppuun.

1 Tuomainen R. Terveyden palvonta syrjäyttävässä yhteiskunnassa. Suomen Antropologi 1994;2:30–38.

2 Karisto A. Suomi juoksee. Sosiologia 1986;2:106–116.

3 Saano V. Luonnonlääkinnän suosion taustalla olevat tarpeet. Suomen Lääkäril 1993;48:3271–3275.

4 Gorman C. Lost fountain of youth. Time 1996;February 5:51.

5 Heikkilä A. Riippuvuus–valheiden verkko. Karisto, Hämeenlinna 1995.

6 Raivio K. Väestön univelka kasvaa kiireen yhteiskunnassa. Dialogi 2000;4:7–9.

7 Myllykangas M, Tuomainen R, Elo J, Ryynänen O-P. Siunattu hulluus. Hyvinvointikatsaus 1999;2:26–32.

8 Crawford R. Healthism and the medicalization of everyday life. International Journal of Health Services 1980;10:365–388.

9 Tikkala H. Tiede ja uskonto: kaksi tietä transsendenssiin. Vartija 2000;5–6:163–168.

10 Mehto P, Myllykangas M, Tuomainen R. Kammoksuttu kuolema. Sairaanhoitaja 2001;2:11–13.

11 Kangas I, Karvonen S. Terveyssosiologia ja postmoderni. Kirjassa: Kangas I, Karvonen S, Lillrank A, toim: Terveyssosiologian suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus 2000;176–188.

12 Rauhala L. Medikalisaatio ja niin sanottu sielullinen sairaus. Kanava 2000;9:618–621.

13 Tikkala H, Elo J, Tuomainen R, Myllykangas M. Medikalisaatio ja armo. Sosiaalilääketiet Aikakausl 1999;36:172–178.

14 Sironen L. Lääkkeillä hoidetaan elämää–eikä pelkkiä sairauksia. Socius 2001;1:17–18.

15 Aarva P. Uudet terapiat terveysmarkkinoilla. Terveyskasvatus 1994;2:12–14.

16 Tuomainen R, Tuppurainen M. Onko lääketieteessä vikaa, kun vaihtoehdot houkuttavat? Suom Lääkäril 1999;29:3599–3603.

17 Vuoria P. Medikalisaatio–miksi ja miten? Suomen Lääkäril 2000;10:1151–1153.

18 Hemilä H. Vaihtoehtohoidot ovat osa vapaata yhteiskuntaa. Mediuutiset 2000;13:30.

19 Teivainen L. Keksinnöt–ihminen–yhteiskunta. Keksintöekologian perusteet. Saarijärvi: Keksijäyhdistysten keskusjärjestö 1991.

20 Mustajoki P. Vuorian kirjoitus medikalisaatiosta hämmentää. Suom Lääkäril 2000;14–15:1653.