Terveyden palvontaan – medikalisaation luomat uhkavisiot

TIEDEPOLITIIKKA 4/2001

Raimo Tuomainen

Medikalisaatio voi luvata ihmisille monen taudin talttumista, muttei pelkästään kaikkea hyvää, toteaa Raimo Tuomainen. Medikalisaatio tuo mukanaan korkeat kustannukset, syyllisyydentunteet, tyytymättömyyden omaan itseen, neuvottomuutta selvitä vaivoista, joihin ennen on vain totuttu. Se vahvistaa myös jakoa oikein ja väärin käyttäytyviin. Tuomainen varoittaa siitä, että nykyään lääketieteestä on tulossa kontrollin pääinstituutio.

Osin terveystietouden ja lääketieteen ansiosta ihmisille on objektiivisesti katsoen siunautunut hyvinvointia: useasta vaivasta päästään vähemmällä, moni tauti talttuu ja elinikä pidentyy. Debattia on käyty siitä, missä määrin terveyden kohentumisesta kiitosta kuuluu lääketieteelle, missä määrin yleiselle sosiaaliselle kehitykselle. Olipa väestötasolla lääketieteen ansioituneisuus mikä hyvänsä, ainakin yksilötasolla sillä on ollut sankarillista menestystä ihmisen kärsimyksen kukistajana ja kuoleman lykkääjänä.

Vaikeampi kysymys on, merkitsevätkö ihmiskehon ja -mielen hoidon teknisesti korkea taso ja huikea kehitys tautien ja elimistön hallinnassa vääjäämättä yleisen inhimillisen hyvinvoinnin kasvua. Oudosti hyvinvoinnin yhteiskunnassamme pahoinvointi näyttää vain lisääntyvän. Sopii pohtia, mitä välillisiä haittoja lääketieteen vahvistumisesta on aiheutunut ja mitä uhkakuvia kehityksestä on virinnyt.

Terveyden ylläpitoon ja kohentamiseen sidotaan entistä enemmän varoja, voimavaroja ja energiaa. Sairaaloihin on paineita hankkia yhä hienostuneempia ja samalla upeahintaisempia laitteita, eliniän sitkeä pitkitys johtaa myös dramaattiseen sairauksien lisääntymiseen ja mahdollisesti uusien vaikeiden tautien ilmaantumiseen, nuoremmillekin löydetään yhä uusia hoidettavia terveydellisiä ongelmia.

Jo nuoruudesta lähtien ihmiset ylläpitävät nuorekkuutta, pelkäävät raihnaisuutta ja yrittävät lykätä kuolemaansa, vihollista, joka on elämän vastakohta. Silloin kun näin tapahtuu vailla elämäniloa ja nautintoja, ihmistä voi pitää terveysaatteen uhrina.

OIKEUS SYNTYÄ JA KUOLLA

Kiihkeimmin ihmisen elämänkulkuun kajotaan sen ääripäissä, kuolema on pahinta, mitä terveydenhuollolle voi sattua ja syntymä perhetapahtuma, joka on alistettu tarkkaan lääketieteen kontrolliin. Nyttemmin raskaudesta on tullut esivaihe, jossa sikiöitä voidaan karsia, valita modernin yhteiskunnan jäsenyyteen oikeutetut.

Ennen ei kuolemaa pidetty vihollisena vaan askeleena johonkin. Yleensäkään kuolemaa ei piilotettu; ihmiset lukivat kirjallisuutta, kuinka kuolla oikein. Vanhus, joka ymmärtää jättävänsä jäähyväisiä, joka odottaisi arvokasta poislähtöä, ei välttämättä ole otettu huipputeknologiasta, jolla hänen lähtöään hyväntahoisesti pitkitetään.

Elämän loppupäätä varten terveydenhuolto on rakentanut vaikuttavan taistelukentän. Viimevaiheessa ihmisen on helppo allekirjoittaa Buddhan ajatus, että elämä on kärsimystä. Näyttää siltä, että tuon ajatuksen toivotaan sisäistyvän: lupaa kuolla ei saa, koska se olisi järjestelmän tappio.

Lähinnä itämailla on guruja ja fakiireja, jotka hallitsevat elimistöään ja kivun tunnetta mestarillisesti. Länsimainen ihminen on tästä äärimmäisen kaukana. Kun medikalisaation myötä ihminen on oppinut sietämään heikommin kipua, on hirtehistä, että ihmisen pitäisi viimeisinä aikoinaan olla valmis kestämään tuskaa mielin määrin. Kuten kunkin elämä on yksilöllinen, on kuolemakin. Osa kokee sen vakaumuksensa pohjalta portiksi uuteen ja parempaan. Todella aikuinen ihminen voi elää kuolemansakin hyvin, kunhan ympäristö ei tärvele harmoniaa lääketieteellisellä sodankäynnillä.

Jos ihmistä ei päästettäisi helposti kuolemaan, ei toisaalta noin vain myöskään elämään. Nobel-palkittu immunologi Burnet (1978) on esittänyt, että vastasyntyneen annettaisiin elää vain, jos hänellä ei todeta geneettistä sairautta. Voi kuvitella, kuinka julmilta tuollaiset tieteen kehityksen mahdollistavat lausahdukset vammaisista kuulostavat. Onko vajavaisuus todellakin kuolemansynti, niin kalliiksi kuin se yhteiskunnalle tuleekin?

Ihmiseltä alkaa onnistua varsinainen geneettinen kehitystyö. 70-luvun lopulla käytiin kiivasta eettistä debattia, kun ensimmäiset koeputkilapset syntyivät. Sosiaalieetikoiden voi kuvitella nähneen painajaisunia kloonatuista ihmisalkioista. Nyt nuo pahat unet ovat toteutuneet. Sikiövaiheeseen rakennetaan uusia seuloja ja tehtaillaan näin uutta uljasta ihmistä. Erityisesti mahdollisuuteen lukea sikiön geenejä liittyy monia selviä eettisiä ongelmia. Syntymää edeltävä diagnostiikka ei ole vapaa arvoasetelmista. Mikä vamma oikeuttaa aborttiin, mikä vamma tekee ihmisen elämän liian tuskalliseksi? Usein sotketaan vammasta aiheutuva kärsimys siihen kärsimykseen, minkä yhteiskunnallinen syrjintä aiheuttaa. Nimenomaista varovaisuutta tarvitaan ihmisgeenien manipuloinnissa, ettei luonto yllättäen iske takaisin, kuten antibioottien kohdalla on käynyt.

Tuntuisiko luonnolliselta paritella vaahteran kanssa? Teoreettiset perusteet tällaiselle risteymälle jo ovat; ensimmäinen luotu eläinkasvi oli tupakkakiiltomato. Geeniteknologia mahdollistaa suunnattoman joukon muutoksia, joita luonnossa ei pystyisi koskaan tapahtumaan, kuten perintötekijöiden siirtämisen eläinlajista toiseen tai kasveista eläimiin.

Lääketieteen perustehtävä on ollut auttaa kärsivää. Sosiaalipoliittisesti ajatellen se on ollut keino tasa-arvoistaa yhteiskuntaa: pahoinvoivat ovat lähentyneet normaalikansalaisia. Jos huimimmat geeniteknologiset skenaariot vielä alkavat käydä toteen, lääketiede yhä silmiinpistävämmin rakentaa eriarvon yhteiskuntaa. Ihmistä voidaan jalostaa jo ennen syntymää – valita syntymän ihmeen ansaitsevat. Varakkaiden lapset saavat siunauksen syntyä geneettisesti arvonsa mukaisina. Liekö alistetuin luokka tuolloin ne, jotka joutuvat elämään vailla geneettistä huolenpitoa vai ne, jotka tuon huolenpidon ansiosta säästetään hellän tylysti elämältä.

IHMISEN HENKINEN TYHJIÖ

Ihmistä on kiehtonut maailmanselitys, ratkaisu käsittämättömälle olemisen ongelmalle: miksi ja mistä tämä kaikki on. Ihminen on aina halunnut olla tietävinään ja sitoa kognitionsa johonkin ajatukselliseen rakennelmaan, viitekehykseen. Useat versiot maailman synnystä ja olemuksesta ovat palvelleet ihmistä historian edetessä; aikoinaan joka kulttuurisolulla oli omansa. Ihmiskunnan integroituminen on merkinnyt selitysten karsiutumista ja yhdentymistä. Viimeisiin asti muutamalla maailmanuskonnon uskomusrakennelmalla on ollut valtaosa ihmiskunnan mielistä otteessaan.

Uskon turvin yksilö voi kokea itsensä osaksi maailmankaikkeudellista järjestystä. Hän oivaltaa maailmankaikkeuden mielekkyyden, tarkoituksen myös itselleen jumalallisten tarkoitusperien edistäjänä. Tämän edellytyksenä on itsen mieltäminen jollekin tuonpuoleiselle subjektille alisteiseksi, yksilö ei itse luo omaa tarkoitustaan. (Ringgren 1978).

Enää uskonnollisia dogmeja ei oteta etenkään länsimaissa yhtä vakavasti. Kuluva vuosisata on varsinkin teollisuusmaissa ollut sekularisoitumisen aikaa. Käytännössä uskonto on hukannut auktoriteettiasemansa tieteelle. Samalla elämä moderneissa yhteiskunnissa on vieraantunut luonnollisista uomistaan, historiallisesti katsoen elitistiseksi, tieteen ja teknologian kyllästämäksi. (Tuomainen 1996)

Uskonnon asemasta riippumatta ihmisessä on jonkinlainen ikuisen elämän kaipuu, johon hanakasti takerrutaan. Jokin osa meistä ei suostu kuolemaan ja iänkaikkiseen kadotukseen (Saavalainen 1971). Ennen kaipuussa käännyttiin pappien puoleen, nyt yhä enenevästi lääkäreiden. Nykyisin voidaan kysyä, onko sekularisoituminen estänyt uskonnon perinteisten tehtävien täyttymisen eli johtanut tyhjiöön. Uskonnon perustehtävät ovat siirtyneet tai siirtymässä jossain määrin lääketieteelle. Lääketiede pystyy ainakin isolta osin vastaamaan samoihin haasteisiin ja manipuloimaan kansalaisia samalla tavoin kuin uskonto. (Myllykangas ja Tuomainen 1986)

Muinoin olemassaolo turvattiin rukouksin, ehtoolliskäynnein tai raamattutuokioin. Turvaaminen on nyt toista. Se suoritetaan juoksulenkein, säännöllisin terveystarkastuksin tai lehdistön lääkäripalstoja tulkiten. Maallistuminen ja tieteellistyminen yhdessä aatteiden rapistumisen kanssa on merkinnyt, että yksilö ei ole samassa mielessä kokemuksellisesti osanen maailmankaikkeutta ja historiallista edistystä kuin ennen. Ihminen palvoo itseään ja terveyttään. Yhä useampi yrittää luoda yksilökohtaisia menestystarinoita, ja menestyksen avainhan on hyvä terveys. (Tikkala ym. 1991)

TERVEYDEN PALVONTA – TÄYTETTÄ TYHJYYTEEN

Yltiöpäinen elämän hallinnan ja menestymisen havittelu ilmenee terveyden palvontana. Siinä tehdään selvä valinta: elämän tavoitteena on sairaudettomuus. Niiden ihmisten joukko, jotka superterveyttä tavoitellakseen nauttivat rohtoja, juoksevat henkensä edestä tai lääkäriltä toiselle, on kasvanut jo pitkään.

Yhteiskunnassa käytävä kilpailu on tiivistymässä. Medikalisaation ansiosta meillä on trimmattuja kilpailijoita, jotka narsistisesti voittavat itsensä ja muut. Se ruokkii myös sairasta terveyshimoa.

Nyttemmin oikein eläminen on terveellistä elämistä. Juoksulenkki tai squash-peli ovat tehokkaita toimituksia, joilla sovitetaan tervettä elämää vastaan tehdyt rikkeet. Moderni ihminen harjoittaa kuntoliikuntaa samalla säännönmukaisuudella, samoista katumussyistäkin, kuin agraari-ihminen harjoitti hartautta.

Kuntoillen voidaan yltää myös liki mystiikkaan. Kuntoliikunnasta onkin kehkeytymässä väkevien kokemusten metsästysmaa. Energiavarastoja polttavassa ponnistuksessa, kuten maratonissa, noustaan orgastiseen tilaan, ”pilveen”, kuin transsendenttiin kokemukseen, joka ylittää arkikokemuksen. (Karisto 1986)

Sairauksien pelko ja huoli omasta terveydestä voivatkin helposti vääristyä terveyshimoksi. Melkein jatkuvasti ihmisellä on pientä vaivaa. Kun hyperherkästi seuraa omaa vointiaan, tulee omissa silmissä käytännössä yhä kurjemmaksi, mikä altistaa sairauksille.

Se, joka pystyy ajoittain pakenemaan elämän kovia tosiasioita ja olemaan huomaamatta olemassolon uhkatekijöitä ja joka pystyy kohdistamaan havaintonsa elämän positiivisiin aspekteihin, säilyttää pidemmän päälle psyykkisen ja fyysisen terveytensä. (Ernst 1993)

Terveelliset elämäntavat toimivat ennaltaehkäisevinä lääkkeinä vain, jos ne ovat osa pakotonta elämätapaa. Nautintoja sisältävä aktiivinen elämä on paras suoja sairautta vastaan. Terveyttä edistävää on nimenomaan, että ihminen voi olla avoin, ei tukahduta tunteitaan ja voi antaa itseään, tukea toisia. (Ernst 1993)

Useiden perinteisten kulttuurien näkökulmasta länsimainen yksilökeskeisyys voi vaikuttaa oudoksuttavalta. Jokaisessa kulttuurissa lienee yhteisölliset sankarinsa, uroteoin ansioituneet, mutta ei-modernissa sankaruudet ovat määrittyneet lähinnä yhteisön kokonaisedun mukaisesti. Länsimaissa on vahva henkilökohtaisten saavutusten tarve, pyrkiminen voittamiseen – sekä itsen että toisten.

Ilman terveyttä kunnianhimolle ja saavutuksista kiinni pitämiselle ei olisi sijaa. Täten terveys on väline itsen kehittämisessä itsekunnioituksen arvoiseksi. (Tuomainen 1994)

Menestymiseen fiksoitumista voi pitää jopa terveysriskinä. Iän karttuminen merkitsee elämältä silkkaa menestystä tavoittelevalle turhaumia, jotka johtavat elämään uupumiseen, pahimmassa tapauksessa itsetuhoon. Siinä menestyksen havittelu kaatuu omaan kestämättömyyteensä. Suomessakin itsemurhien asema kuolinsyynä on pitkällä tähtäimellä vain korostunut, kuten menestymisen lumoon kiintyminenkin.

TERVEYSAATTEEN ILLUUSIO: YKSILÖ RATKAISEE KAIKEN

Uskonnon tilalle on tullut terveysaate, joka tarjoaa illuusion, että yksilöt voivat kontrolloida omaa terveyttään ja että oman terveyden vaalinta tyydyttää mitä moninaisimpia ihmisen tarpeita. Projisoimalla kaiken yksilötason ratkaisuihin terveysaate käytännössä toimii dominoivan ideologian edesauttajana, koska se depolitisoi, tyrehdyttää yhteisötasoisen kritiikin.

Riskan (1982) terveyskasvatuskritiikin mukaan on vallinnut kyseenalainen oletus, että yksilön sairauden syy voidaan identifioida ja redusoida komponentteihin; ympäristön vaikutukselle on oltu sokeita. Terveyden edistäminen perustuu toiveajattelulle, sillä verrattuna kulttuurin, perimän, ympäristön ja sattuman vaikutuksiin ihmisillä on kovin vähäpätöinen mahdollisuus määrittää terveytensä (Skrabanek 1994). Terveyskasvatusta voi pitää myös sosiaalisen kontrollin apuvälineenä (Riska 1981). Navarro (1976) onkin väittänyt, että lääketiede suuntaa yhteisölliset ongelmat ja niiden ratkaisun yksilöön.

Moni on rakentanut terveyden tavoittelusta oravanpyörän. Yhä lukuisampia terveysriskejä vastaan käydään toivotonta kamppailua. Terveyskasvatus on luonut ihmisille huonon omantunnon. Itse asiassa ei kukaan haluaisi olla jatkuvasti hankalien sääntöjen ikeen alla, mutta terveyden takia niin pitäisi. (Ernst 1993)

Eskola (1991) on kritisoinut terveyden ylikorostamista. Hänen mukaansa tervettä ravintoa kauppaava propagandisti on elämänköyhyyden symboli: oman terveyden vaaliminen ei voi käydä todellisesta elämänsisällöstä, koska toimintamme tarvitsee kohteen, joka ylittää sen.

On syytä muistaa, että mikä toiselle on terveellistä, voi toiselle olla turmioksi. Yleiset terveyssuositteet ovat verrattavissa tilanteeseen, että purjehtijalle kerrotaan, mikä tuuli on suotuisa, tiedustelematta, minne matka (Skrabanek 1994).

On keinoja, joilla voidaan todennäköisesti eliminoida tauteja. Näin taudeilla on osittainen valintaluonne. Esimerkiksi selibaattielämää viettävällä on minimaalinen mahdollisuus sairastua sukupuolitautiin. Mutta mitä hän mahtaa yleiselle hyvinvoinnin tasolleen kieltäytymällä osasta elämää? Jollei hän koe erityisen dominoivaa tasapainottavaa kutsumusta ratkaisuunsa, hän todennäköisesti oirehtii tavalla tai toisella – valitsee näin eri riskit ja mahdollisesti sitten sairastamistavat. Voitaneen yleistää, että tiettyihin tauteihin sairastumista on mahdollista torjua erilaisin keinoin, yleistä sairastamista voidaan minimoida vain hyvinvoinnilla. (Tuomainen ym. 1992)

MALLIKELPOINEN SUOSITUSTEN OMAKSUJA

Mallikelpoinen kansalainen ottaa vakavasti uusimmat terveyssuositukset ja välttelee tiedossa olevia riskejä. Toisaalta elämään tulee vaihtelua siitä, että tieteelliset totuudet kumoutuvat entistä nopeammin, riskit vaihtuvat. Se voi kylläkin ahdistaa, että yleiset suositukset eivät välttämättä sovi yksilön kohdalla, mutta ajatuksen voi torjua.

Kansalaiset ovat oppineet karttamaan monia terveydellisiä riskejä, kieltäytymään monista nautinnoista (Palosuo 1984, Becker 1993). Tosin riskittömyyteen omistautuminen pakon omaisesti saattaa olla perin ikävää. Terveellinen käyttäytyminen on paljolti nautinnoista kieltäytymistä ja vaatii tiukkaa itsekuria.

Festingerin (1957) tunnettu kognitiivisen dissonanssin teoria on käypä tarkastelun apuväline. Siitä on johdettavissa ajatus, että jos ihminen uhraa merkittävästi jonkin asian puolesta, esimerkiksi luopuu nautinnoista ja mielihyvästä, asian tärkeys ihmisen mielessä korostuu. Ihminen sitoutuu näin ylläpitämään tiettyä mielikuvaa ja on kärkkäämpi närkästymään kyseenalaistajista, mielikuvan turmelijoista. Mitä toistuvampia ja suurempia uhrauksia, sitä todennäköisempää on uho toisinajattelevia kohtaan.

Modernissa yhteiskunnassa ei ole perinteestä avautuvia vastauksia siihen, miten tulee toimia. Ihminen joutuu toistuvasti pohtimaan, kuinka elää: kuinka käyttäytyä tai vaikkapa mitä syödä. Jatkuva itsenrakennusprojekti antaa jonkinlaiset puitteet valinnoille. Elämäntyylin valinta vastaa jossain määrin omistautumista ”vanhakantaiselle” ideologialle tai uskonnolle. (Giddens 1991)

Giddensin mukaan elämäntyyli edellyttää herkeämätöntä kriittisyyttä itseä kohtaan; globaalien vaikutteiden tulva aiheuttaa aina enenevän valintojen mahdollisuuden. Itsehoitooppaat, terapiamuodot ja elämänohjeteokset tarjoavat elämäntyylillisiä ratkaisuja. Kun itsekriittisyys korostuu, ihmisen on jatkuvasti tutkiskeltava ja rakennettava itseään. Itsen rakentamisesta tulee elämänkestoinen projekti, jonka osaprojekteina voi pitää vaikka lenkkeilyä, bodausta tai tarkkaa ruokavaliota. (Giddens 1991)

Medikalisoituneessa yhteiskunnassa sairastamisen kuva on muuttunut. Kun elämän uuvuttama ihminen voi panna asioita sairauden tiliin, hän jaksaa. Lisääntyneet diagnoosit eivät ole kuitenkaan tuoneet yksistään helpotusta. Yhteiskunnan ja yksilöiden taloudellinen rasitus on lisääntynyt. Toisaalta tieto riskeistä lisääntyy ja sitä myötä sairastamisen moraalinen kohmelo: tuli siis elettyä väärin. Onko riskitietoisuus siten uuden syyllisyyden kasvualusta, josta nousevat okaat katkaisevat pakotien sairauteen?

AINAISTA MURHETTA

Medikalisaatio ruokkii tyytymättömyyttä omaan kehoon ja mieleen – tarjolle tulee monenlaista leikkausta, lääkehoitoa ja terapiaa. Lisääntyvin testein ihmiset osataan luokittaa sairaiksi tai vaikka riskigeenisiksi. Sairauden leiman lyönti on entistä helpompaa.

Liika tieto voi todella ahdistaa. Voidaanko olla vakuuttuneita siitä, että löytämällä ihmisistä lukuisia riskigeenejä ja varoittamalla näin todennäköisesti riskisistä elämäntavoista aiheutetaan vähemmän ahdistusta kuin yleistä hyvinvointia? Toisessa vaakakupissa on melkoinen joukko riskigeenien kantajia, joista osaa tietoisuus tautiriskistään ahdistaa pahoinkin. Toisessa taas ovat ne huomattavasti harvemmat, joiden tauti saadaan katkaistua alkuvaiheeseen. Ja silti suuri osa useimpiin tauteihin sairastuneista on oletettavasti niitä, joilla mitään geneettistä poikkeamaa ei havaita – joita siis testin ilosanoma rohkaisee ehkä turhaan välinpitämättömyyteen.

Vakuutusala on kovin kiinnostunut mahdollisuudesta lukea geenejä. Ihmisten elämä kyettäisiin luokittelemaan vakuutusyhtiön kannalta hyväksi tai huonoksi. Geneettisesti epäilyttäviltä vakuutuksen hakijoilta evättäisiin mahdollisuus vakuutuksiin. Myös työmarkkinoilla työntekijöiden geenitestit tulisivat johtamaan geneettiseen syrjintään. Työnantaja voisi selvittää työntekijänsä sairauslomapäivien todennäköisyyden. (Myllykangas ym. 1996)

Suomalaisissakin sanomalehdissä on jo ollut mainoksia, joissa kehotetaan kääntymään lääkäriaseman puoleen, jos ulkoisessa olemuksessa on häiritsevää. Suomessakin on yhä yleisempää esimerkiksi kasvun kiihdyttäminen lyhytkasvuisuustapauksissa. Hormonihoito on mitä ilmeisin hyvinvointia ja yhteiskunnassa selviytymistä lisäävä lääke selvissä lyhytkasvuisuustapauksissa. Mutta mihin noidankehään lyhyet joutuvatkaan, jos määriteltäisiin, että väestön pienimmäksi jäävät pari prosenttia saavat kasvuhormonihoitoa. (Myllykangas ym. 1995)

Medikalisaation etenemisen myötä lääkärissä käynnit ja diagnostiset testit ja tutkimukset lisääntyvät. Alhaisemmalla sairauden etukäteistodennäköisyydellä tapahtuva tutkimusten lisääntyminen johtaa varmuudella lisääntyneisiin vääriin positiivisiin tutkimustuloksiin (Elo ym. 1987a,b). Ihmisiä diagnostisoidaan sairaiksi väärin perustein, tarvitaan turhia jatkotutkimuksia ja aloitetaan tarpeettomia hoitoja. Näin ”sairastavuus” lisääntyy ainakin subjektiivisena kokemisena ja leimaantumisena, vaikka väestön todellinen terveydentila pysyisi vakiona. Terveyspalvelujen kustannushyötysuhde sukeltaa entistä jyrkempään syöksyyn.

Myös terveyttä edistävissä seulonnoissa on negatiiviset piirteensä. Niissä löydetään sairautta sieltä, missä sitä ei ennestään koettu olevan. Seulontojen tulokset voivat aiheuttaa arveluttavia seurauksia: pelkoa, syyllisyyttä, ahdistusta. Toki taudeilla, joita ehkäistään, on monasti erityisen negatiivinen vaikutus ihmisen identiteetille. Vanhuuskin on mahdollista mieltää nykyisin sairaudeksi (Heikkilä 1995). Tätä selittää se, että vanheneminen ja lähestyvä kuolema saavat aikaan mitattavia muutoksia elintoiminnoissa. Terveinkin vanhus pystytään vaivattomasti osoittamaan sairaaksi, kunhan tehdään riittävästi diagnostisia testejä.

Epävarmuus ja arkuus, joka liiaksi terveydestään huolehtivalle, riskejä välttelevälle on usein tunnusomaista, on pitkään jatkuessaan melkoinen terveysriski sinänsä. Becker (1993) muistuttaa havainnoista, että huoli omasta ravitsemuksesta voi pitkällä tähtäimellä olla epämääräistä ravintoa isompi rasite terveydelle.

Ihmisiä pelotellaan terveyssuosittein välttämään monia nautinnollisia vaaroja, eikä ihmisillä ole kykyä arvioida, kuinka tieteellinen pohja suositteilla on. Jobin (1988) mukaan monilla terveyskampanjoilla on saatu aikaiseksi paljon huolta, lopulta vähän terveyttä.

Terveyskampanjoiden rinnalla tehokkaalla mainonnalla onnistustutaan ihmisiin juurruttamaan haluja ja pelkoja (Heiskanen 1999). Nähtävästi useimpien mielestä elämisenarvoinen elämä ei ole mahdollista ilman terveysriskejä. Näin niitä ei voi tyystin kieltää. Jos ne kielletään, elämän mielekkyyden etsiminen supistuu vain kahden arvon alueelle: hengissä pysymiseen ja syyllisyyden välttämiseen. (Karjalainen ym. 1991)

TUOMITTAVAT RISKISET

Menestyjien rinnalla meillä on häviäjien joukko, joka uupuu kilpailuun eikä jaksa toimia terveysoppien mukaan. Ikävä piirre terveysaatteessa on, että sekin luo omat pakanansa, jotka syrjäytyvät tai hylätään. Uusi moraali voi merkitä sitä, että riskikäytökseen syyllistyneitä kohdellaan terveydenhuollossakin oikein käyttäytyvien kanssa eriarvoisesti. Tietyt keskiluokan arvostamat riskit, kuten autoilu ja laskettelu, hyväksytään, ja niiden aiheuttamia vaurioita pidetään luonnollisina. Toisaalta yksi ratkaisu on, että vääriin riskeihin sortuvien yksilöiden sairas käyttäytyminen hoidetaan kuntoon. Kysehän voi olla geneettisestä alttiudesta riskinottoon tai aivotoiminnan häiriöstä.

Selkeän terveystavoitteinen käyttäytyminenkin voi olla erilaista riippuen siitä, millaista terveystieteellistä näkökulmaa korostetaan. Koulukuntien ja eri erikoisalojen tulkinnat voivat olla vastakkaisia. Mikä sydämen kannalta on parhaaksi, ei välttämättä ole sitä munuaisten tai psyyken kannalta (Tuomainen 1996). Esimerkiksi alkoholin käytön määrälliset ja laadulliset suositteet voivat vaihdella tarkastelukehyksen mukaan. Nykyisin alkoholin kohtuukäyttö on taas nähty varsin yleisesti terveelliseksi.

Kuuluminen johonkin valtakulttuurista poikkeavaan yhteisöön voi sitoa ihmiset terveytensä vastaisiin, ehkä rituaalinomaisiinkin käyttäytymismuotoihin (Tuomainen 1996). Kun modernin yhteiskunnan ihminen valitsee oman elämäntyylinsä, hän oikeastaan samaan ”pakettiin”, kuten Giddens (1991) ilmaisee, joutuu hyväksymään myös tietyt terveysriskit.

Yhteiskunnassa käytävä kilpailu on tiivistymässä. Terveys ja kilpailumenestys korreloivat positiivisesti. Näin medikalisaatio tukee ainakin aineellisesti hyvinvoinnin kasvua. On kuitenkin syytä asettaa kyseenalaiseksi medikalisaation vaikutus henkiseen hyvinvointiin. Uhkavisiona on, että medikalisoituminen vahvistaa polarisaatiota – väestö jakautuu medikalisoituneisiin menestyjiin ja syrjäytyneisiin (Heiskanen 1999).

KOVEMPAAN YHTEISKUNTAAN?

Medikalisaatio voi luvata ihmisille monen taudin talttumista, muttei pelkästään kaikkea hyvää. Se tuo mukanaan korkeat kustannukset, syyllisyydentunteet, tyytymättömyyden omaan itseen, neuvottomuutta selvitä vaivoista, joihin ennen on vain totuttu. Se vahvistaa myös jakoa oikein ja väärin käyttäytyviin. (Tuomainen ym. 1999)

Länsimaisissa yhteiskunnissa siis yhä merkittävämpi osa sairauksista on luokiteltavissa elämäntapasairauksiksi. Näin ihmiset käyttäytymisellään, elintavoillaan säätelevät omaa todennäköisyyttään sairastua tuntemiinsa tauteihin. Epidemiologisen ymmärryksen karttuminen antaa paremmat eväät vältellä yhtä ja toista sairautta, pujotella elämän rinnettä alas minimoiden kaatumisia matkalla. Maalissa kaikki ovat tasavertaisissa asemissa, mutta toisilla on mieltymys taivaltaa nopeammin, toisilla verkkaisemmin, toiset ottavat riskejä, toiset omistautuvat vaarojen välttelyyn. Onko sanottu, että elämän tarkoitus on vaarattomuus ja hidas vauhti, pitkä elämä? (Tuomainen ym. 1992)

Myös kamppailu omakohtaisen terveyden edistämiseksi sitoo ajattelua. Ihmiset, jotka vaalivat omaa terveyttään korkeimpana arvonaan, voivat olla kovia niille, jotka ottavat ilmeisiä terveysriskejä, toteavat Karjalainen ym. (1991).

Alttius tuomita riskikäyttäytyminen on sitä oletettavampaa, mitä enemmästä yksilö on jäänyt paitsi. Kun medikalisaation voimalla trendi vahvistuu kollektiivisellakin tasolla – kun väärästä käyttäytymisestä näin tulee harvinaisempaa ja silmiinpistävämpää – voi arvopiiri koventua. Uhkana on, että yhteiskunta on pian rinnastettavissa uskonnolliseen yhteisöön, joka täysin hylkää poikkeavansa.

Terveyskäyttäytymisestä ei saisi tulla yleisen hyväksynnän kriteeriä, uutta syrjäyttävää tekijää. Lindqvist (1988) varoittaa, että tällöin ne, jotka on jo moneen kertaan hylätty muualla, hylätään myös hoitojärjestelmien piirissä. Hemminki (1993) osoittaa, että nykyisinkin on ryhmiä, jotka voidaan syyllistää tavallaan lääketieteellisen tutkimuskehityksen pohjalta. Mikäli nainen kieltäytyy raskausseulonnoista tai jatkaa raskauttaan tietoisena lapsen vammasta, on hänen mukaansa todennäköisesti yhteisön tuki vähempää kuin jos vammainen lapsi olisi tullut yllättäen.

Yksilöä kontrolloidaan. Sosiaalisella kontrollilla, esittämällä normeja ja käyttämällä pakotteita, suoranaisesti hillitään yhteisön jäsenten käyttäytymistä. Lääketieteestä on tulossa tuon kontrollin pääinstituutio, uskonnolla ei enää ole siihen voimaa. Nykyään päätöksenteko entistä yleisemmin tapahtuu terveyden, ei niinkään hyveen tai puhdasoppisen oikeuden nimissä.

Oikeastaan kriminalisointi ja medikalisointi ovat modernin yhteiskunnan vaihtoehtoisia kontrollimetodeja. Conrad ja Schneider (1980) varoittavat, että medikalisaatio laki-instituution heikentäjänä voi mennä liiallisuuksiin: oikeuden korvaamista lääketieteellä voi seurata terapeuttinen tyrannia, jossa terveysstandardit ja säännökset toimivat poliittisen tukahduttamisen välineinä, kuten natsi-Saksassa.

Toisaalta on luonnollista, että lääketiede instituutiona käyttää valtaa yli yksilöiden; täysin suvaitsevaista, käyttäytymisen osalta kontrolloimatonta yhteiskuntaa on vaikea kuvitella. Jonkin tahon on tehtävä yhteiskunnassa epämääräisiäkin päätöksiä, joilla joskus ajetaan nurin sen jäsenten oma tahto.

Lääketiede ei kuitenkaan käytä valtaa, eliminoi ei-toivottua poikkeavuutta vain yksilötasolla. Terveydellisiin näkökohtiin vedoten on ennenkin edistetty mitä erilaisimpia pyrkimyksiä. Lääketieteen arvovaltaan on kärkkäästi turvauduttu, kun on koetettu vastustaa vaarallisina pidettyjen käyttäytymistapojen leviämistä tai vallan uudelleenjakoa. 1850-luvun New Orleansissa esiintyi huoli drapetomania-nimisen taudin leviämisestä: taudinkuvaan kuului, että se valikoitui pelkästään orjiin, ja sille tunnusomainen oire oli ylivoimainen halu karata. (Conrad ja Schneider 1980)

Jos yhteiskunnan arvopiiri on kova, medikalisaatio voi johtaa entistä vahvempaan kontrolliin: erilaisuus saadaan helposti leimatuksi poishoidettavaksi sairaudeksi. Jopa uusia kulttuurisia ilmiöitä voidaan näin kukistaa. Ja voiko elämän tarkoitus olla tiukkaan kilpailuun sopeutuminen ja riskien karttaminen? Jos kansalaisen velvollisuudeksi tulee pysyä terveenä ja syntyvien tasoa aletaan määrätietoisesti kontrolloida, lähestytään erään saksalaisdiktaattorin ideaaleja.

Geeniseulonnat ja -kartoitukset johtavat vääjäämättä syrjintään. Kliinisiin tarkoituksiin kehitellyillä diagnostisilla testeillä on puhtaasti poliittisia vaikutuksia. Ne luovat uusia sosiaalisen eriarvoisuuden ja ennakkoluuloisuuden muotoja, jotka eivät paljon eroa rotu- ja sukupuolisyrjinnästä. Vaarana on geneettiseen tietoon perustuva uusi luokkajärjestelmä. Beck (1990) on esittänyt skenaarion, joka kuvaa geenimanipulaation kehityttyä lääketieteilijöiden asemaa lähinnä jumalalliseksi. Lääketieteen tehtävänä ei enää ole tuossa mielessä pelkkä sairauden poistaminen ja sosiaalinen vallankäyttö, vaan geneettinen vallankäyttö, vääränlaisten, sairaiden ihmisten eliminointi. Voidaan puhua luomisen kahdeksannesta päivästä. Ongelmattoman elämän suunniteltavuushan edellyttää lapsen parhaan ajattelua toteuttamalla tehokasta sairauksien ennaltaehkäisyä: geneettisestä onnenkaupasta luopumista geneettisen huolenpidon nimissä. On varmasti kaukainen näky, että ihmiskunnan mitoissa tilastollisesti merkittävässä määrin voitaisiin harjoittaa varsinaista geneettistä jalostusta. Teknoyhteiskuntien suuntana se kuitenkin on ilmeinen, ja kun se ylipäänsä on teknisesti mahdollista, se on myös käytännössä ainakin ylempien yhteiskuntaluokkien tavoitettavissa. On vaarallista, jos yhteiskunnan suvaitsemattomuutta oikeutetaan lääketieteen keinoin ja hoitojen kehittelyllä. Lääketieteen ideaalitehtävä on perin humanistinen. Sen tulisi tuoda uutta ymmärrystä ihmisyydestä ja rohkaista erilaisuuteen, omalaatuisuuteen, omituisuuteenkin. Se on uutta luovan kulttuurin perusta.

Olkoonkin niin, että lääketiede ja sen vallattomat vaihtoehdot ovat tuoneet ihmisille yhtä ja toista siunauksellista. Silti kriittisen yhteiskuntatieteen tehtävä on osoittaa, mitä varjoja tuo terveyden tekeminen heittää. Ei ole syytä yksinomaan haltioituneena seurata, mitä terveysauktoriteetit saavat aikaan. Terveyden nimissä voidaan edistää yhteiskunnan kovenemista. Sitä pitää kavahtaa, jopa medikalisaatiosta pitkään vaienneessa Suomessa. (Tuomainen ym. 1999)

􀂋

Artikkeli perustuu Edistyksen Päivillä 20.10.

2001 pidettyyn esitelmään.

KIRJALLISUUTTA

BECK, U (1990) Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt.

Organisoitu vastuutttomuus. Vastapaino, Tampere.

BECKER, M H (1993) A medical sociologist looks

at health promotion. Journal of Health and Social

Behavior 1993:34 (March):1–6.

BURNET, M (1978) The endurance of life – the

implications of genetics for human life. Cambridge.

CONRAD P & SCHNEIDER J W (1980) Deviance and

medicalization: from badness to sickness. The C.V.

Mosby Company, St. Louis.

ELO, J & LÄÄRÄ, E & HAPPONEN, P (1987a) Diagnostisten

testien arviointi ja tulkinta I – sensitiivisyys

ja spesifisyys. Nuori Lääkäri 1987:24(2):48–

54.

ELO, J & LÄÄRÄ, E & HAPPONEN, P (1987b) Diagnostisten

testien arviointi ja tulkinta II – ennustearvo.

Nuori Lääkäri 1987:24(4):25–32.

ERNST, H (1993) Elämänilosta terveyttä. Kirjayhtymä,

Helsinki.

ESKOLA, A (1991) Sotapäiväkirja. Hanki ja jää,

Helsinki.

FESTINGER, L (1957) A theory of cognitive dissonance.

Row, Peterson and Company, Evanston,

Ill.

GIDDENS, A (1991) Modernity and self-identity.

Self and society in the late modern age. Polity

Press, Cornwall.

HEIKKILÄ, A (1995) Riippuvuus – valheiden verkko.

Karisto, Hämeenlinna.

HEISKANEN, P (1990) Jos koko elämästä tulee pelkkä

tauti... Luontaisterveys 1999:6:40–42.

HEMMINKI, E (1993) Nainen ja terveydenhuolto

tutkimuksen kohteena. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti

1993:30:169–175.

JOB, R F S (1988) Effective and ineffective use of

fear in health promotion campaigns. American

Journal of Public Health 1988:78:163–167.

KARISTO, A (1986) Suomi juoksee. Sosiologia

1986:2:106–116.

KARJALAINEN J-M & LINDQVIST, M & SAARES, K &

VOUTILAINEN, P (1991)Terveyden portinvartijat.

Preventio ja asiantuntijavalta terveydenhuollon eettisenä

ongelmana. Sosiaali- ja terveyshallitus. Raportteja

39/1991. Helsinki 1991.

LINDQVIST, M (1988) Prevention etiikka. Sosiaalilääketieteellinen

Aikakauslehti 1988:25:39–46.

MYLLYKANGAS, M & ELO, J & TUOMAINEN R (1995)

Medikalisaatio – aikamme sairaus. Hyvinvointikatsaus

1995:4: 38–42.

MYLLYKANGAS, M & ELO, J & TUOMAINEN, R (1999)

Kovaa peliä geeneillä: ässäkäsi jokaiselle? Dosis

1996:12:2:88–96.

MYLLYKANGAS, M &TUOMAINEN, R (1986) Uskonnon

rappiosta terveyden kukoistukseen. Sosiaalinen

Aikakauskirja 1986:2:2–6.

NAVARRO, V (1976) Medicine under capitalism.

Prodist, New York.

PALOSUO, H (1984) Elintavat terveystutkimuksen

kohteena. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti

1984:21:221–229.

RINGGREN, H (1978) Uskonnon muoto ja funktio.

Gaudeamus, Helsinki.

RISKA, E (1982) Health education and its ideological

content. Acta Sociologica 1982:25:41–46.

RISKA, E (1981) Itsehoidon yhteiskunnalliset funktiot.

Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti

1981:18:148–154.

SAAVALAINEN, T (1971) Yksilön ylösnousemus.

Gummerus, Jyväskylä.

SKRABANEK, P (1990) Why is preventive medicine

exempted from ethical conststrains? J Med Ethics

1990:16:187–190.

TIKKALA, H & MYLLYKANGAS, M & TUOMAINEN R.

(1991) Sekularisoituminen vai uskonnollistuminen?

Malli elämänkatsomuksista kognitiivisen

dissonanssin vähentämisstrategioina. Kirkon

tutkimuskeskus, Sarja C nro 39, Tampere 1991.

TUOMAINEN, R (1994) Terveyden palvonta syrjäyttävässä

yhteiskunnassa. Suomen Antropologi

1994:2:30–38.

TUOMAINEN, R (1996) Medikalisaatio ja terveys.

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin julkaisuja 30/

1996. Kuopio.

TUOMAINEN, R & ELO, J &MYLLYKANGAS, M, TIKKALA,

H (1992) Sairaus valintana. Ryhmätyö

1992:3:15–21.

TUOMAINEN, R & MYLLYKANGAS, M & ELO, J, RYYNÄNEN,

O-P (1999) Medikalisaatio – aikamme sairaus.

Vastapaino, Tampere