Raimo Tuomaisen alkusivulle

Tieteen aikakausi ja yliluonnollinen kognitiivisen

dissonanssiteorian valossa

SKEPTIKKO 3/2000

s. 36 - 43

Heikki Tikkala

FM, apulaiskirjastonjohtaja

Kuopion kaupunki

Raimo Tuomainen

YTL, HTM, suunnittelija

Pohjois-Savon sairaanhoitopiiri

Markku Myllykangas

THT, terveyssosiologian dosentti

Kansanterveystieteen ja yleislääketieteen

laitos, Kuopion yliopisto

Johdanto

Ensimmäisten merkittävien sosiaalipsykologisten tasapainoteorioiden synty ajoittuu 1950-luvulle. Niille on tunnusomaista, että yksilön nähdään hakevan tasapainoa sisäisten ristiriitaisten elementtien välillä. Teoriat kuuluvat erityisesti yksilöiden asenteita koskeville alueille. Sinänsä ajatus balanssista ei lopulta ole kovin omintakeista - toki erilaisia tasapainon ajatukseen pohjaavia teorioita on runsaastikin, paitsi yhteiskuntatieteissä makrotasolla, niin myös luonnontieteissä.

Asenteiden omaksumisesta oppimispsykologien sanoma on, että ne opitaan samaan tapaan kuin yleensäkin käyttäytyminen; ehdollistaminen ja välineoppiminen ovat keskeisiä mekanismeja. Konsistenssiteoreetikot ovat tuoneet asennemuutoksia koskevaan tutkimukseen oman ulottuvuuden: asennemuutoksia tarkastellaan nimenomaan keinona päästä tasapainoon, balanssiin eri kognitiivisten elementtien välillä. Johdonmukaisin ja vaikutuksiltaan antoisin näistä teorioista on ollut nimenomaan kognitiivinen dissonanssiteoria.

Arvioitaessa, ettei mikään sosiaalipsykologinen teoria liene stimuloinut tutkimustyötä enempää kuin kognitiivinen dissonanssiteoria, voidaan tukeutua Markusin ja Zajoncin (1985) ajatuksiin. Ja tuskin mitään muita sosiaalipsykologisia teorioita on käyty yhtä suurella viehtymyksellä formalisoimaan kuin juuri balanssiteorioita (Eskola 1974). Toisaalta dissonanssiteoriaa ei ehken tulekaan nähdä teoriaksi sanan tiukassa merkityksessä vaan heuristiseksi apuvälineeksi, joka panee ajattelun liikkeelle.

Länsimainen tieteilijä ja tieteellistä maailmankuvaa elättelevä maallikko ovat ihmiskunnan historiassa koko lailla uusi ihmistyyppi. Tämän joukon jäsen on innokas rakentamaan todellisuuskuvaa tieteen tarjoamista faktoista ja haaveilee, että tiede on jo varsin lähellä maailmankaikkeuden luonteen hahmottamista. Hän on sitoutunut tieteelliseen metodiin tiedonhankintamenetelmänä; hän on taipuvainen kiistämään sen olemassaolon, mitä ei riittävän tieteellisesti voi tarkastella. Ja maailmahan on pullollaan asioita, joihin tieteellä ei käytännössä voi olla rahtusenkaan vertaa sanottavaa.

Tieteellisessäkin ihmisessä pulppuaa dissonanssia ja hänkin hakee tasapainoa; jos on halukas rakentamaan maailmankäsityksen tieteen varaan, siitä joutuu myös maksamaan. Tässä artikkelissa tarkastellaan tieteellistä maailmankuvaa ylläpitävää ihmistä paranormaalien ilmiöiden edessä: siinäpä dissonanssia jos missä.

Vanha tuttu kognitiivinen dissonanssiteoria

Festingerin (1957) mukaan ihmisen kognitio rakentuu kognitiivisista elementeistä, kuten tiedoista, uskomuksista, arvoista ja asenteista. Ihminen hakee tasapainoa siinä mielessä, että keskenään ristiriidassa olevat kognitiiviset elementit ovat häiritseviä ja tuollaisesta tilanteesta pyritään eroon. Pyrkimys on sitä voimakkaampaa, mitä keskeisempiä kognitiiviset elementit ovat ja mitä tiukempi sidos niillä on keskenään.

Vahva kognitiivinen dissonanssi on käyttäytymistä motivoivana tekijänä aivan verrattavissa fysiologisiin tarpeisiin. Kognitiivinen epäjohdonmukaisuus vastaa biologista vajetilaa, joka käynnistää käyttäytymisen ja käyttäytyminen pyrkii johtamaan tasapainon palautumiseen.

Keskenään kaksi kognitiivista elementtiä voivat olla sopusoinnussa eli konsonanssissa taikka riitasoinnussa eli dissonanssissa. Ne voivat olla myös täysin toisistaan riippumattomia, irrelevanssissa keskenään. Kognitiivinen dissonanssi on epämiellyttävää. Jos dissonanssi vallitsee, yksilö yrittää vähentää sitä tai poistaa sen ja hän toimii niin, että välttää dissonanssia lisääviä tapahtumia. Jos vallitsee konsonanssi, yksilö yrittää välttää dissonanssia aiheuttavia tapahtumia. Dissonanssin vähentäminen tai vältteleminen on sitä voimakkaampaa mitä vahvemmasta dissonanssista on kyse.

Dissonanssiteoriassa ei ole kyetty kovin täsmällisesti määrittelemään, mitä konsonanssilla ja dissonanssilla tarkoitetaan. Oikeastaan kaikki loogisesti ristiriitaiset käsitykset ovat myös psykologisesti dissonantteja, mutta lisäksi monet loogisesti yhteen sopivat käsitykset ovat dissonantteja. Mikä on kullekin dissonanttia, riippuu ihmisen aiemmasta kokemustaustasta ja niiden ryhmien normeista, joihin hän kuuluu. Onpa sanottu, että dissonantteja ovat kaikki käsitykset, joita kuvaavien lauseiden yhdistämiseen käytetään mieluusti sanaa “mutta”. (Rainio ja Helkama 1974)

Kun motivaatioteoriat yleensä yrittävät selittää, mitkä tekijät johtavat käyttäytymiseen, dissonanssiteoria kuvaa taas paljolti, mitä käyttäytymisestä seuraa. Käyttäytyminen määrätyllä tavalla merkitsee, että yksilö tekee valinnan, sitoutuu yhteen vaihtoehtoisista mahdollisuuksista (Eskola 1974). Valinta on omiaan johtamaan siihen, että yksilö alkaa suodattaa vastaanottamaansa tietoa, jotta tehty ratkaisu osoittautuisi oikeaksi. Klassinen esimerkki on uusi auton ostaja, joka karttaa toisten autojen mainoksia (Festinger 1957).

Sittemmin on dissonanssin käsitteen käyttöä pyritty rajaamaan tilanteisiin, joissa yksilö nimenomaan on sitoutunut johonkin käyttäytymiseen (Rainio ja Helkama 1974). Kognitiivisen dissonanssiteorian edelleen kehittely onkin johtanut sitoutumisen käsitteen korostamiseen (Brehm ja Cohen 1962). Mainittu esimerkki auton ostajista osoittaa, kuinka tiettyyn automerkkiin sitoutuneilla on tarve suodattaa saamansa informaatio ostopäätöstä tukevaksi. Dissonanssin eliminointi on tässä tapauksessa varsin helppoa, koska henkilön tarvitsee vältellä ristiriitaa aiheuttavaa tietoa vain autoilua koskevissa yhteyksissä. Toisin on silloin, kun ihminen on sitonut itsensä tiukasti tietyn elämänkatsomuksen ylläpitäjäksi. Havainnoitava maailma on tällaiselle henkilölle jatkuva sensuroinnin kohde (Tikkala ym. 1991).

Jos yksilön tiedot tulevat liian ilmeiseen ristiriitaan yksilön käsityksen kanssa, rationaalinen yksilö muuttaa ristiriidan vähentämiseksi käsityksiään. Festinger (1957) kuitenkin näkee ihmisen perusmotivaatiot tavallaan irrationaalisiksi; sellaista käyttäytymistä suositaan, joka johtaa dissonanssin vähenemiseen, olipa käytöksellä muuten järkeä tai ei.

Dissonanssiteoriointia edistäneissä kokeissa on todettu, kuinka valehteleminen vähäistä korvausta vastaan johtaa uskomaan omiin sanoihin. Sen sijaan tuntuva korvaus on riittävä syy olla puhumatta totta eikä nostata merkittävää dissonanssia. Todettu on myös, että jos ihminen joutuu uhraamaan paljon jonkin objektiivisesti tyhjänpäiväisen asian eteen, asia saa ihmisen silmissä uutta hohtoa. Molemmissa tapauksissa ihminen on jälleen sitonut itsensä tiettyyn asiaan, joko uhrannut voimavarojaan tai uskottavuuttaan.

Dissonanssiteoria selittää myös uskonnollista käyttäytymistä (Wallace 1966). Ihminen voi nimittäin dissonanssin häivyttämiseksi paitsi muuttaa maailmaa myös muokata havainnointiaan (sekä itsestä että maailmasta), mikä on ominaista uskonnolle.

Totuuteensa sitoutunut ihminen

Ihmisellä on alttius pitää kiinni uskomuksistaan ja arvoistaan. Se onkin luonnollista ja antaa ihmisen käyttäytymiseen jonkinlaista rationaalista ennustettavuutta, vaikka sitoutumisessa sinänsä ei olekaan kyse rationaalisesta liikkeestä vaan paljolti irrationaalisesta dissonanssin hillinnästä. Olisikin aika kaoottinen tilanne, jos ihminen tuuliviirimäisesti omaksuisi aina uusia totuuksia vailla kritiikkiä. Ihmiselle näyttää myös olevan tarpeen ylläpitää itsestään kuvaa rationaalisena yhteisön jäsenenä, vaikka olisi toiminut mielettömästi: mielettömyydelle kehkeytetään jokin rationaalinen peruste.

Itsesensuuri on dissonanssitutkimusten mukaan hyvinkin keskeinen tasapainottava menetelmä. Sosiaalisena eläimenä ihmisessä on myös aimo annos tasapainoteorioiden ilmaisemaa ryhmäkonformistisuutta. Moni kaipaa myös oikeita totuuksia tietyiltä oikeassa olijoilta.

Kognitiivisten elementtien, kuten mielipiteiden, omaksumisessa ja vaihtumisessa on merkitystä sillä, mihin pienryhmiin yksilö kuuluu ja missä rooleissa hän niissä on, samoin suhteilla ryhmien mielipidejohtajiin (Rainio ja Helkama 1974). Juuri mielipidejohtajat vaikuttavat henkilökohtaisen interaktion kautta muiden mielipiteisiin (Katz ja Lazarsfeld 1955).

On myös aivan selvä, että normaalisti ihminen ei ole kovin innokas asettumaan tilanteeseen, jossa on todennäköistä joutua alttiiksi omia asenteita vastaan puhuvalle informaatiolle (Rainio ja Helkama 1974). Joukkoviestinnänkin on todettu useimmiten lähinnä lujittavan entisiä asenteita ja luovan uusia niissä yhteyksissä, joissa alkuperäisiä asenteita ei olekaan (Klapper 1960).

Yksilö on varsin usein ulkoapäin ohjattavissa. Kuuluminen johonkin ryhmään on yksilölle tärkeää ja hän hakee yhtenäisyyttä kunnioittamiensa kanssa. Hän omaksuu samoja kognitiivisia elementtejä kuin ne, joiden kunnioitusta hän tuntee tarvitsevansa. Hän myös tahtoo olla johdonmukainen oman elämänhistoriansa kanssa - jos käsittämättömät elämän realiteetit ovat johtaneet hänet tekemään jotain, hän todennäköisimmin luo hyvät perusteet tekemiselleen, muokkaa tarvittaessa asenteitaan uuteen uskoon.

Tiede ja paranormaali

Maailmankuulu psykologi Eysenck on yhdessä tutkijatoverinsa Sargentin kanssa (Eysenck ja Sargent 1983) kummastellut sitä ennakkoluuloisuutta, mikä modernin ajan tiedeinstituution edustajilla on usein suhteessa paranormaaleihin ilmiöihin. Tutkijat arvioivat, että on olemassa ihmisiä, joita hallitsee sokea usko siihen, ettei moisia ilmiöitä kertakaikkiaan ole olemassa. Tällaisten uskovaisten osuus tiedemiehistä on erityisen korkea. Tekijät siteeraavat suurta tiedemiestä, Helmholzia, joka on todennut: “Eivät kaikkien Kuninkaallisen tiedeakatemian jäsenten todistukset eivätkä edes omien aistieni todisteet saisi minua uskomaan ajatuksen siirtoa henkilöltä toiselle tunnettujen aistien ulkopuolella.”

Vaikka paranormaaleista ilmiöistä - vaikkapa aisteista riippumattomasta havaitsemisesta tai poltergeisteista - on olemassa todisteita, jotka ovat vakavasti otettavia, monilla on alttius arvioida ne asioihin perehtymättä harhaanjohtaviksi. Usein todisteet halutaan kuin vimmatusti saattaa huonoon valoon. Monilla on tarve julistaa, että paranormaalien ilmiöiden tutkiminen on ajan ja rahan haaskausta. Tieteen historia tuntee paljon arvovaltaisia tieteilijöitä, jotka ovat sanoneet erilaisten asioiden olevan mahdottomia, koska ne olivat ristiriidassa tuolloisen tietouden kanssa. Mutta itse asiassa jokaiseen vaiheeseen tieteen historiassa on kuulunut tosiasioita, joita ei tuon ajan hyväksyttyjen teorioiden avulla ole pystytty selittämään. (Eysenck ja Sargent 1983)

Esimerkiksi monelle biolääketieteellisesti orientoituneelle voi olla kiperä asia, että korkeasti arvostettu sisätautilehti taannoin sisälsi amerikkalaistutkijoiden ennakkoluulottoman artikkelin esirukousten vaikutuksesta sydänpotilaan kohtaloon (Arvilommi 1999). Tutkimuksen hämmästyttävä tulos oli, että esirukouksella oli, vaikkei potilas itse eikä hoitohenkilöstö tiennyt asiasta mitään, selkeän positiivinen vaikutus (Harris ym. 1999). Voi olettaa, ettei tutkimusta tiedemaailmassa kuitenkaan tulla siteeraamaan uutterasti, vaikka se on toteutettu tieteen sääntöjen mukaisesti, tai toisaalta sen toteutuksesta yritetään löytää jotain kerrassaan arveluttavaa.

Tieteentekijöiden kriittinen suhtautuminen paranormaaleihin ilmiöihin on osaltaan toki tervettä. Koko joukko yliluonnollisilta vaikuttavia ilmiöitä paljastuu luonnon väärintulkinnaksi tai suorastaan petokseksi.

Tieteellinen edistys on kaikkea muuta kuin siististi yhtä reittiä pyörivä ja kasvava lumipallo. Eysenck ja Sargent (1983) korostavat, että totuudesta on kaukana näkemys, että tieteen eteneminen on tulosta keksinnöistä, jotka hiljalleen johtavat selviin, lopullisiin vastauksiin. Lopulliset totuudet on rakennettu kognitiivisen dissonanssin ehkäisemiseksi.

Länsimainen ongelma

Paranormaalit ilmiöt ovat erityinen ongelma ihmisille, jotka ovat omaksuneet valistuneen länsimaisen, enemmän tai vähemmän tieteellisen maailmankuvan, jossa yliluonnolliset ilmiöt on sijoitettu jo ohitettuun kehitysvaiheeseen. Standarditiedemies kiistää paranormaalien ilmiöiden olemassaolon (Tikkala ym 1999).

Itse asiassa länsimainen korkeakulttuuri lienee ainut, joka on tehnyt paranormaaleista ilmiöistä itselleen ongelman. Intialaisperäisissä uskonnoissa ihmeet ovat arkipäivää; on itsestään selvää, että pyhä mies pystyy lukemaan ajatuksia taikka tietämään tulevaisuuden tapahtumia. Varhaiskantaisissa yhteisöissä magia on hyväksytty osa elämää ja käytettävissä on yliluonnollisen maailman spesialisteja - shamaaneja, tietäjiä, noitia - jotka opastavat jokamiestä tuonpuoleisen lainalaisuuksissa. Suomessakaan tavallisella rahvaalla ei ole ollut ongelmia hyväksyä paranormaaleja ilmiöitä - ongelma on pikemminkin ollut siinä, että ne on hyväksytty kritiikittä! Mutta kulttuurieliittimme, niin tiedemiehet kuin kirkonmiehetkin, on yliluonnollisen kohdatessaan lähinnä kiusaantunut; saa vaikutelman, että yliluonnollisista kokemuksista puhuminen on paremmissa piireissä yhtä paha käytösvirhe kuin vaikkapa omien seksuaalitottumusten kuvailu. (Tikkala 1993)

Niin vakuuttavaa ilmiötä tai tieteellistä koetta ei löytyne, että se aukaisisi yliluonnolliselle sijan “virallisessa” maailmankuvassamme. Mistä moinen torjunta johtuu? Mistä syystä kulttuurieliittimme ainoa vastaus yliluonnollisen kohdanneiden kysymyksiin on: sellaista ei voi tapahtua?

LeShan (1966) hahmottelee länsimaisen ihmisen psykologista tilannetta, joka pakottaa hänet torjumaan paranormaalit ilmiöt. Hänen mukaansa ne uhkaavat modernin ihmisen maailmankuvan peruskäsitteitä. Tunnemme elävämme lain ja järjestyksen maailmassa; perättäisten syiden ja seurausten maailmassa; maailmassa, jota paikka ja aika rajoittavat. Tämän näkemyksen varaan olemme rakentaneet persoonallisuutemme, toiminta- ja reaktiomallimme ja turvallisuudentunteemme. Entä jos joudumme kohtaamaan todisteita, että paikka ja aika voidaan joskus jättää huomiotta ja saattaa esiintyä tapahtumaketjuja, jotka eivät noudata syyn ja seurauksen logiikkaa?

Tikkalan (1976) tutkimus poltergeist-ilmiöstä ilmaisee, että valistunut nykyihminen on usein ennemmin valmis vaikka vääristämään historiallista todellisuutta kuin hyväksymään yliluonnolliselta vaikuttavia ilmiöitä tapahtuneiksi tosiasioiksi. Miksi sitten sivistyksemme on kasvattanut meidät niin, että mystisen edessä olemme mieluummin sokeita kuin ennakkoluulottomia tarkastelijoita?

Yliluonnollisena pidetyn torjunnassa peruslähtökohtia on etsittävä siitä, miten länsimainen ihminen hahmottaa omat rajansa, sillä juuri tässä on selvä ero esimerkiksi lännen ja idän ihmisen välillä. Olemistamme ohjaavat yllättävän sitkeästi vuosituhantisen kulttuurikehityksen luomat, perimmältään myyttiset käsitykset omasta itsestämme. Monelta menneisyyden taikauskon naurajalta jää huomaamatta, että hän on itse myyttinen olento, joskus yhtä uskomattomasti hahmotettu kuin kentauri tai yksisarvinen. Tieteellisen maailmankuvan keskustasta, sen sokeasta pisteestä, löytyy yllättäen vanhatestamentillinen pikkumies, jolle kaikki persoonallisuuden rajat ylittävät kokemukset ovat kauhistus (Tikkala 1993).

Myyttinen dissosiaatio

Kristinusko toi länsimaihin käsityksen ihmisestä, joka on maailmasta ja jumalasta erillään. Länsimainen tiede ei suinkaan ole hävittänyt tätä maailmankuvamme levanttilais-kristillistä perusasetelmaa. Itse asiassa, kuten mm. Monod (1984) on huomannut, kristillinen kulttuuri on ollut hedelmällinen tieteen kasvualusta juuri sen vuoksi, että kristinuskon ja tieteen perusolettamukset ovat osittain samat.

Fyysikko Schrödingerin (1977) mukaan tieteellisen tarkastelutavan perustana on kaksi olettamusta. Ensimmäinen on oivallus, että luontoa ylipäätään voidaan rationaalisesti tarkastella - ettei luonto ole jumalien leikkikenttä vaan tiettyjä säännönmukaisuuksia noudattava kokonaisuus. Toinen on objektivoinnin periaate, jonka mukaan luonto on olemassa ihmisen tajunnasta erillään ja siitä riippumatta. Yhteys kristilliseen perintöön on helppo nähdä. Mahdollisuus ymmärtää luontoa avautui myyttisen dissosiaation myötä, kun jumala erotettiin maailmasta. Luonto nähtiin pelkäksi turvalliseksi materiaksi, suureksi koneeksi, jota voitiin mielin määrin analysoida ja pilkkoa. Maailman objektiivinen havainnoiminen tuli mahdolliseksi, kun sosiaalinen identifikaatio synnytti ihmistyypin, joka samastui yksinomaan tietoiseen, yhteiskunnalliseen, luonnosta erilliseen minuuteensa.

Voisikin väittää, ettei kirkon vallasta vapautunut tiede suinkaan hylännyt kristillistä maailmankuvaa: se omaksui siitä maallisen puolen ja jätti maailmasta erillisen jumalan tarpeettomana hypoteesina pois. (Tikkala 1993)

Tieteen paradoksi

Modernin ihmisen sielua piinaa kahtiajako tieteellisen tiedon ja elämälle merkitystä antaneiden myyttien välillä: tieteellinen tarkastelu on osoittanut myytit inhimillisiksi luomuksiksi, ei jumalallisiksi totuuksiksi maailmankaikkeuden luonteesta. Herkästi huomiotta jää se, että myös maailmasta erillinen ihminen, joka sepitti jumalaistarut lohdukseen, on myyttinen luomus. (Tikkala 1993)

Tiede kyllä paljastaa olevaisen ykseyden teoriatasolla, mutta tieteelliseen tarkasteluun viehtynyt ihmistyyppi näyttää olevan viimeinen kokemaan tuon ykseyden omassa olemisessaan. Paradoksin aiheuttaa tieteelliseen tiedonhankintaan itsestäänselvyytenä kuuluva objektivoinnin periaate, jonka avulla tutkija asettaa itsensä maailmankaikkeuden ulkopuolelle sen puolueettomaksi tarkkailijaksi.

Paranormaalit ilmiöt torjutaan, koska ne viittaavat olemuksemme siihen puoleen, joka ei koskaan ole eronnut universumin kokonaisuudesta ja jota sen vuoksi käsitteellinen ajattelu ei tavoita. Pelkäämme olemuksemme tätä puolta, koska sen ja maailman välillä ei olekaan rajoja. Jos myöntäisimme paranormaalin aitouden, joutuisimme samalla myöntämään, ettei maailmankaikkeus olekaan mekaaninen koneisto, joka sattuman oikusta on synnyttänyt itsestään tietoisia olentoja. Joutuisimme myöntämään, että maailmankaikkeus on elävä kokonaisuus ja tajuntamme kuuluukin tälle kokonaisuudelle eikä omalle turvalliselle pikku minällemme. (Tikkala 1993)

Tieteellinen lähestymistapa vaatii olemisen muotoa, joka tekee selvän eron havaitsijan ja kohteen välillä. Kaikki, mikä näyttää uhkaavan tätä “tervettä” ja “täysi-ikäistä” maailman kokemista, torjutaan patologisena. Vaihtoehtoiset kokemisen muodot näyttävät vievän jo ohitetuille kehityksen tasoille, missä tietoisuus sammuu sokean luonnon kylmään syleilyyn. (Tikkala 1993)

Tieteellisen todistamisen vaatima toistettavuus on sitä helpompi saavuttaa, mitä kauempana toisistaan holonien hierarkiassa tiedemiehen tietoisuus ja tutkimuskohde ovat. Tästä syystä fysiikka on ollut mallitiede muille. Mutta kun fysikaalisen kokeen yksinkertaista poikki-halki-pinoon-rakennetta yritetään soveltaa vaikkapa ihmisiin sosiaalipsykologiassa, törmätään kaikenlaisiin vaikeuksiin. Kokeenjohtajan ärsyttävä hymy saattaa vääristää muuten hyvin suunnitellun kokeen tulokset.

Sosiaalipsykologisen kokeen toistettavuus on vaatimaton, koska tutkimuskohteena on atomien sijasta ihmistietoisuus, joka holonihierarkiassa on samalla tasolla kuin tutkimuksen tekijänkin tietoisuus. Toistettavuuden saavuttaminen muuttunee mahdottomaksi, kun yritetään tieteellisesti tutkia arkitietoisuuden yläpuolella olevia ylipersoonallisia tasoja, joiden voi olettaa aiheuttavan paranormaalit ilmiöt (Tikkala 1993).

Myyttinen dissosiaatio on karsinut tieteen ihmiskuvasta ylipersoonalliset tasot. Tästä syystä tiedeyhteisö voisi hyväksyä paranormaalin vain, jos se olisi hierarkiassa tiedemiehen tietoisuutta alempana eli alistuisi hänen hallintaansa. Mutta paranormaalit ilmiöt eivät alistu mekaanisesti toistettaviksi, koska ne romuttavat tieteellisen koejärjestelyn, joka perustuu oletukseen tutkijan ja tutkimuskohteen erillisyydestä. Parapsykologiakokeissa kokeenjohtaja saattaa esimerkiksi tiedostamattaan käyttää telepaattista kykyään helpottaakseen tai vaikeuttaakseen koehenkilöiden yrityksiä. Ilmeinen kokeenjohtajan vaikutus onkin kriteeri, jolla parapsykologiakokeet usein mitätöidään.

Usein psi-ilmiöt myös katoavat, kun koejärjestelyjä tiukennetaan. Ei olekaan ihmeellistä, ettei ylipersoonallisen tason - mystikkojen käsityksen mukaan myös kauneuden, harmonian, pyhyyden tason - vaikutus aineellistu ilmapiirissä, joka on mahdollisimman kielteinen, vihamielinen ja vankilamainen.

Paranormaalien ilmiöiden pysyvä hallinta on nähtävästi mahdollista vain siellä, missä ihmistietoisuus on laajentunut ylipersoonalliselle tasolle. Kenties eri uskontojen mystikot voisivat kertoa tieteentekijälle, että hänen kaipaamansa toistettavuus on saavutettavissa vuosikymmenien hengellisen harjoituksen sivutuotteena. Ehkei vain yliluonnollisen tieteellinen todistaminen tämän valmennuksen jälkeen enää tunnukaan kovin tärkeältä... (Tikkala 1993)

Saattaa tuntua tarpeettomalta motkottaa kovapäisille tieteentekijöille parapsykologian laiminlyömisestä, kun Vesimiehen aika kirjoissa, lehdissä ja uskonnollisissa liikkeissä suoltaa uskottavaksemme aina vain laajemman kirjon yliluonnollisia ilmiöitä: guruja, henkiparannusta, ruumiistapoistumista, shamanismia, jälleensyntymistä, astrologiaa, magiaa, saatananpalvontaa... Mutta eikö älykköeliittimme kielteinen suhtautuminen persoonallisuuden rajat ylittäviin kokemuksiin juuri jätä kentän vapaaksi kaiken maailman huijareille? Jos tieteen ainoa vastaus epätavallisia kokeneen kysymyksiin on, ettei sellaista voi tapahtua, mihin muuhun tavallinen ihminen voi turvautua kuin sensaatiolehtiin, itseoppineisiin kansanihmisiin tai tietoisiin huijareihin?

Saattaa olla niin, ettei paranormaaleja ilmiöitä ehkä koskaan pystytä tieteellisesti todistamaan. Siitä huolimatta niitä pitäisi tutkia, koska meillä ei ole perusteita olettaa kaiken olevaisen antautuvan laboratorio-oloissa suoritettavaan testaukseen. Edes poltergeist, joka sentään on paranormaaliksi ilmiöksi ällistyttävän sitkeä, ei jaksa koputella niin kauan, että kaikki epäilijät ehtisivät käydä sitä tutkimassa. Paranormaalit ilmiöt voidaan tieteellisesti todistaa vasta, kun ne lakkaavat olemasta paranormaaleja ja muuttuvat yhtä tavanomaisiksi ja rajattomasti toistettaviksi kuin vaikkapa laboratoriorottien käyttäytyminen. Näin tuskin käy - maailma ei kerta kaikkiaan ole sellainen. Todennäköisempää onkin, että tieteellinen maailmankuva vähitellen avartuu törmätessään myyttisistä perusolettamuksistaan aiheutuviin paradokseihin.

Uuteen ihmiskuvaan

Kun maailma jaetaan kahtia subjektiksi ja objektiksi, “yliluonnolliset” ilmiöt ovat kiusallinen jakojäännös, joka kertoo, ettei kokonaisuus ole hallinnassa. (Tikkala 1993)

Schrödingerin (1977) ratkaisu objektivoinnin periaatteen tuomiin hankaluuksiin on maailman ja sen tarkastelijan välisen eron kieltäminen. Maailmaa ei ole annettu kahdesti, ensin objektina ja sitten sitä tarkastelevana subjektina. Maailma on annettu vain kerran jakamattomana kokonaisuutena. Subjektin ja objektin erottaminen ei ole maailman ominaisuus vaan kulttuurillisesti sovittu yksinkertaistus, joka mahdollistaa maailman käsitteellisen hallinnan.

Kristinusko on koko olemassaolonsa ajan joutunut taistelemaan erilaisia harhaoppeja vastaan, jotka eivät ole hyväksyneet sen myyttisiä perusolettamuksia ainoiksi oikeiksi. Samoin näyttää käyvän länsimaiselle tieteelle. Tieteessä uskonpuhdistuksia sanotaan paradigmanmuutoksiksi. Millainen olisi tieteen uusi paradigma, joka hylkää oletuksen maailman ja tieteentekijän erillisyydestä?

Tutustuminen kulttuureihin, joihin myyttisen dissosiaation periaate ei ole vaikuttanut, tuo sekä uskontoon että tieteeseen tuoreita näkökulmia. Länsimaiden pahimman lähetyssaarnaajainnon mentyä ohi kulttuurivaikutusten virta on kääntynyt. Tämä näkyy esimerkiksi intialaisperäisten new age -aatteiden leviämisenä länteen. Monet kristillisetkin teologit (vaikkapa Tillich 1973) esittävät ajatuksia, jotka eivät juuri poikkea idän uskontojen oivalluksista. Tieteen alueella erityisesti moderni fysiikka näkyy tuottavan tiedemiehiä, jotka asettavat vanhat perusolettamukset kyseenalaisiksi. Kun suurimmilla mahdollisilla kojeilla tutkitaan pienimpiä mahdollisia hiukkasia, paljastuu, että maailman jakaminen osasiin on vain rajoitetusti mahdollista, samaten tarkkailijan erottaminen tarkkailun kohteesta. Capra hahmottelee kirjoissaan “The turning point” (1982) sekä “Fysiikka ja tao” (1983) vaihtoehtoa mekanistiselle newtonilais-kartesiolaiselle tieteenkäsitykselle. Hän pyrkii osoittamaan, että moderni fysiikka, joka länsimaisen filosofian kielelle käännettynä aiheuttaa sovittamattomia paradokseja, on kuin kotonaan idän filosofian kehyksissä.

Psykologiassakin on syntynyt koulukuntia, jotka idän ja lännen tietämyksen yhdistäen auttavat ymmärtämään sekä paranormaaleja ilmiöitä että niihin kohdistunutta torjuntaa. Transpersoonallisen psykologian hahmottamana ihminen on vasta kehityksensä puolivälissä. Hän on edennyt henkisen evoluution esipersoonallisista vaiheista persoonallisiin; jäljellä on vielä kehitys ylipersoonallisille tasoille, joille pyhimykset ja mystikot pioneereina näyttävät tietä.

Tietoisuuden laajenemisen esteeksi Wilber (1980) näkee sen, että samastuminen laajempaan kokonaisuuteen merkitsee nykyisen persoonallisuuden kuolemaa: vaikka tunnemme, että tietoisuutemme juuret yltävät maailman perustaan, emme voi luopua nykyisestä olemisen muodosta, koska se on ainoa tuttu ja turvallinen. Transpersoonallisen psykologian mukaan paranormaalien ilmiöiden torjunta on yritystä paeta omaa itseään, tarrautua tuttuun, pysäyttää henkisen evoluution kehitys.

Käsitteellisen analyysin myötä maailmasta on hävinnyt merkityksellisyys ja mysteerin tuntu. Olemme saavuttaneet maailman hallinnan, mutta samalla rajanneet itsemme “ajatteleviksi kääpiöiksi”. Jos aiomme ihmisinä kehittyä edelleen, meidän on pyrittävä yhdistämään tieteellinen lähestymistapa siihen kaikkiyhteyden kokemukseen, joka varhaiskantaisilla ihmisillä on luonnostaan. Voimme löytää todellisen minuutemme ja maailman merkityksellisyyden uudelleen vain kääntymällä tutkimaan “sisäavaruutta”, oman mielemme rajattomia mysteereitä. (Tikkala 1993)

Päätelmät

Tieteilijätkin, ja muut itselleen tieteellisen maailmankuvan kehkeyttäneet, kamppailevat omien kognitiivisten dissonanssiensa kanssa. Kelpo tieteilijälle tekee kipeää ajatus, että olisi ilmiöitä, jotka sotivat tieteellistä maailmankuvaa vastaan.

Itsesensuuri lievittää kirjanoppineenkin sielunelämää. Korkeimmallekin sivilisoitunut tieteilijä on myös riippuvainen ympäristönsä hyväksynnästä, hakee kunnioitusta. Ja hänen on tavallaan nöyryyttävää tunnustaa, että tieteellinen totuus on pätevää vain tietyissä rajoissa ja että noiden rajojen ulkopuolella, vaikkapa jo ihmismielen sisällä, tieteily olisi kömpelö tiedonhankinnan keino.

Koska, tulkitsee tieteisuskovainen eli skientisti, maailmassa kaikki on luonnollista ja selitettävissä tieteellisesti kausaalisuhtein, ei maailmassa ole mitään, mikä ei olisi luonnollista ja selitettävissä tieteellisesti kausaalisuhtein. Ja tietenkin: koska paranormaali ei kuulu tuohon luokkaan, paranormaalia ei ole - niin yksinkertaista se on.

Tieteen aikakausi on juurruttanut itseään kunniassa pitävään ihmiseen tervettä skeptisismiä, mutta siinä sivussa ehkä myös vähemmän tervettä. Tieteisuskoon kuuluu epäilys kaikkea kohtaan paitsi itse tieteen rajoihin. Siinä keskeisenä piirteenä on kuvitelma, että lopulta tiede sanoo totuuden ja viimeisen sanan, paha saa palkkansa, eli väärät näkemykset kumotaan, vaikka tieteelliset totuudet ovat jatkuvasti yhä lyhytkestoisempia.

Ehkä todellisuus on sen verran moniulotteinen, ettei se alistukaan tieteellisen tarkastelun alle, ei etenkään viimeisen päälle tieteen kriteerein verifioitavaksi. Ihminen, joka ottaa todesta vain sen, mikä on tieteellisesti todistettu tai todistettavissa, on vahvoilla tieteellisessä kilvoittelussa vaan ei välttämättä ihmisenä elämisessä.

Lähteet:

Arvilommi H 1999. Esirukoukset hoitona. Suomen Lääkärilehti 1999:54:4239.

Brehm J, Cohen A 1962. Explorations in cognitive dissonance. New York - London: John Wiley.

Capra FC 1982. The turning point. Science, society and the rising culture. London: Flamingo, Fontana Paper Bags.

Capra FC 1983. Fysiikka ja tao : tutkimus nykyajan fysiikan ja itämaisen mystiikan yhteneväisyyksistä. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY.

Eskola A 1974. Sosiaalipsykologia. Helsinki: Tammi.

Eysenck HJ, Sargent C 1983. Selittämätön todellisuus. Hämeenlinna: Karisto.

Festinger L 1957. A theory of cognitive dissonance. Evanston, Ill.: Row, Peterson and Company.

Harris WS, Gowda M, Kolb JW ym. 1999. A randomized, controlled trial of the effects of remote, intercessory prayer on outcomes in patients admitted to teh coronary care unit. Arch Intern Med 1999:159:2273-2278.

Katz E, Lazarsfeld PF 1955. Personal influence. Glencoe, Ill.: Free Press.

Klapper JT 1960. The effects of mass communication - An analysis of research of the effectiveness and limitations of mass media in influencing the opinious, values and behaviour of their audiences. New York: Free Press.

LeShan L 1966. Some psychological hypotheses on the non-acceptance of parapsychology as a science. Int J Parapsychol. 1966:8:367-385.

Markus H, Zajonc RB 1985. The cognitive perspective in social psychology. Teoksessa Lindzey G, Aronson E. Handbook of social psychology. Reading, MA: Addison-Wesley, sivut 137 - 229.

Monod J 1984. Sattuma ja välttämättömyys. Porvoo: WSOY.

Rainio K, Helkama K 1974. Sosiaalipsykologian oppikirja. Porvoo: WSOY.

Schrödinger E 1967. What is life & Mind and matter. Cambridge: Cambridge University Press.

Tikkala H 1976. Poltergeist kognitiivisen dissonanssin aiheuttajana. Uskontotieteen pro gradu, Helsingin yliopisto.

Tikkala H 1993.Olevaisen yöpuoli. Vaimosniemen kummitus ja 50 muuta poltergeistia. Kuopio: Heikki Tikkala.

Tikkala H, Elo J, Tuomainen R, Myllykangas M 1999. Medikalisaatio ja armo. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1999:36:172-178.

Tillich P 1973. Rajalla: valikoima Paul Tillichin teoksista. Porvoo - Helsinki: WSOY.

Wallace A 1966. Religion: an anthropological view. New York: Random House.

Wilber K 1980. The Atman project. Wheaton, IL.: Theosophical publishing house.